Terttu astui hiipien äitinsä huoneen ovelle ja katseli ra'osta. Äiti todellakin nukkui tavallisessa istuvassa asennossaan pielusten varassa. Kuinka hänen kasvonsa todellakin olivat mullankarvaiset, niinkuin Lauri silloin oli sanonut, nähdessään äidin ensi kerran täällä. Mullankarva — kuoleman merkki! Äiti parka! Hänen elämän-ilonsa ja -murheensa kai ovat kohtakin lopussa. Ehkä pitäisi sanoa: onnellinen äiti?! Ja Terttu veti kasvonsa takaisin, ettei katseellaan herättäisi äitiään. Tapahtuuhan usein, että kun kauan hyvin tiukasti katselee toista ihmistä, se sen tuntee ja kääntää silmänsä katsojaan. Nukkuvakin voi toisen katseesta herätä. Se kai on sitä hypnotismia, vai?
Terttu hiipi pois ja istuutui tavalliselle paikalleen, tavalliseen asentoonsa, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen katseensa tuijotti pöytään ja aivot kyselivät: — mitä varten Lauri sinne Helmin luo tuli, tuliko hän itsestään vai oliko pyydetty tulemaan, mitä oli Helmillä kaiken tuon jälkeen, mitä heidän välillään ennen oli tapahtunut, hänelle nyt sanottavaa ja mitä varten oikeastaan oli Helmi hänetkin, Tertun, vaatinut tulemaan luokseen ja kertonut hänen ja Laurin välisen rakkausjutun alusta loppuun? Helmi sanoi vieläkin, vaikka kihloissa oli toisen kanssa, hurjasti rakastavansa Lauria. Luulikohan hän ehkä sittenkin, että Laurin ja Tertun välillä "jotakin" saattoi olla tahi heidän välilleen "jotakin" saattoi tulla. Ehkäpä Helmi kertomuksellaan tahtoi estää tuon "jonkin" syntymästä Laurin ja Tertun välille ja sen tautta tahtoi kuvata Tertulle, minkälainen Lauri oikeastaan on. Mutta olihan Lauri ollut aivan toisellainen Tertun kanssa. Kentiesi Helmi tahallaan vain mustasi Laurin? Kentiesi koko juttu ei ollut totta lainkaan? Olihan sekin mahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Mustasukkaisuus on kauhea. Varsinkin voi mustasukkainen nainen, sanotaan, tehdä vaikka mitä. Onkohan se totta, että nainen on säälimättömämpi kuin mies niissä asioissa? Jos Lauri todellakin oli ollut tuollainen Helmin kanssa ja paljon kylmempi Tertun kanssa, niin silloin hän todellakin "tulisesti" rakasti Helmiä ja ehkä ei Terttua rakastanut ollenkaan. Mutta sen sijaan oli varmasti kunnioitusta enemmän Terttuun nähden. Niin, olihan sen Lauri itsekin kerran julki lausunut, että hän suuresti kunnioitti Terttua. Oliko sitte rakkautta sen sijaan niin vähän? Ehkäpä todellakaan sitä ei ollut lainkaan.
Kaikkiin näihin kysymyksiin oli saatava vastaus ja kai oli tulevakin pian. Mutta mitä varten oikeastaan? Eikö ollut parempi unhottaa kaikki, koska kaikki elämässä oli näin surkeata? Jos elämässä rupeaa ottamaan kaikki näin vakavalta kannalta, elin eihän silloin voi elääkään. Ehkäpä Helmin elämänkatsomus ja elämäntapa olikin paljon parempi. Olkoon kuinka vakava ja ikävä asia tahansa, niin täytyy aina suhtautua siihen kylmästi, koettaa olla niin välinpitämätön ja huoleton kuin suinkin. Kunpa sen vain voisi?! Helppo sanoa, mutta — —! Jos Lauri siis häntä ei rakasta, niin minkä sille voi? Mitä sitte oli välitettävä siitä, minkälainen hän on ja kuinka oli käyttäytynyt toisten kanssa?! Eläköön kukin omaa elämäänsä! Tämmöiset huolet ovat joutavanpäiväisiä. Ne ovat saatavat pois päästä — työllä.
Terttu muisti taas pitkästä aikaa kirkkoherra Vaaraselle kirjoittamansa kirjeen. Kummallista, ettei sieltä ollut vielä tullut vastausta! Olisihan kuitenkin jo hyvinkin ehtinyt. Kaipa hän oli löytänyt toisen, — paremman. Siellähän olisi ollut työtä kuitenkin. Mistä sitä nyt kuitenkaan niin ottaa? Tarjokkaita on nykyään niin paljon ja kyvykkäämpiäkin, yliopistosivistyksenkin saaneita. Niin, helppo sanoa — unhottaa — työllä, mutta —!
Äidin huoneesta kuului hiljainen rykäisy ja äännähdys. Terttu hyppäsi paikaltaan ja juoksi sinne.
— Joko sinä olet kotona? En kuullut mitään, kun tulit, — sanoi rouva Alanne.
— Taisit vähän uinahtaa? — kysyi Terttu, korjatessaan pieluksia äitinsä olkapäiden alle.
— Niin. Oli niin hiljaa… Ajatteles: minä näin unta, että olimme Hangossa. Sinä olit mennyt Laurin kanssa purjehtimaan;— niin kummallista! — ettehän kertaakaan Hangossa ollessanne käyneet purjehtimassa. Minä istuin rannalla, korituolissa. Oli ihan tyyni, mutta purjeet teillä olivat sittenkin levällään. Ja te kiiditte niin nopeasti peilikirkasta merenpintaa pitkin ja purjeet olivat ihan häikäisevän valkoiset. Yht'äkkiä minä tunsin vajoavani korineni päivineni hiekkaan ja sieltä alhaalta näin, kuinka venheenne muuttui linnuksi, purjeet olivat kaksi valkoista suurta siipeä ja te liitelitte toisistanne kiinni pidellen ja katositte silmistäni siintävälle ulapalle. Ja vaikka minä vajosin maahan, niin tuntui niin kevyeltä. En ole pitkään aikaan näin suloisesti uinahtanut. Niin kummallista!
— Todellako? Sehän oli hauskaa, — sanoi Terttu. Ja hänen silmänsä saivat niin omituisen haaveksivan ilmeen, kun hän tuijottaen kuunteli äitinsä kertovan unestaan.
— Eikö Lauri ole kotona? — kysyi rouva Alanne.