— Ei, — vastasi Terttu. Kohtahan on päivällisaika. Hän on varmaan mennyt syömään.
— Hän kävi täällä poissa ollessasi minua tervehtimässä, — sanoi rouva Alanne.
— Niinkö? — ihmetteli Terttu.
— Mikä kunnon poika! — sanoi hänen äitinsä. — Minä rakastan häntä kuin omaa lastani, kuin sinua. — Ja hän otti Tertun käden käteensä, veti Tertun luokseen ja suuteli häntä hellästi.
Terttu jäi istumaan äitinsä vuoteen laidalle, katse tuijottaen akkunaan.
— Mitä sinä olet tänään niin kovin miettiväinen? — kysyi äiti.
— Enhän minä, — vastasi Terttu ja koetti hymyillä iloisesti, mutta nousi samalla paikaltaan, sanoen: — Luulen, että Hilma jo on kattanut pöydän minulle. Saanko kohta tuoda sinullekin?
— Syö nyt sinä ensin! — sanoi äiti. — Tulet sitte syötyäsi istumaan viereeni, kun minä syön.
— Hyvä on! — vastasi Terttu ja poistui huoneesta. Ja hänen ajatuksensa olivat ihastuneina kiintyneet äidin kertomaan uneen. Oi, jospa todellakin. Mutta mitä joutavia. Haaveita, haaveita!
* * * * *