Päivällisensä syötyään vei Terttu ruo'an äidilleen ja istui tunnin ajan hänen luonaan tarinoiden.
— Tiedätkö mitä, — sanoi äiti, — minä luulen, että Toini ja tohtori Aulanko rakastavat toisiaan.
— Kuinka niin? — kysyi Terttu.
— Kun he, tohtorin viime kerralla täällä käydessä, seisoivat vuoteeni vieressä, toinen toisella, toinen toisella puolella, ja katselivat toisiaan niin hellästi, niin tulin paikalla ajatelleeksi, että noista kahdesta varmaan tulee pari, — jutteli Tertun äiti.
— Kaikkia sinä nyt olet huomaavinasikin, — naurahti Terttu.
— Ja minä en malttanut tänään olla viittaamatta vähän sinnepäin Toinille itselleen, — jatkoi rouva Alanne.
— Voi, voi! Kun et vain loukkaisi Toinia, — lausui Terttu. — Hänhän on niin kovin hienotunteinen.
— Enhän minä mitä! — puolustihe äiti. — Sanoin vain Toinille, että rakastan Aulankoa paljon, ja ihmettelin, miks'ei hän, niin kelpo mies, mene naimisiin.
— Mitäs Toini?… — kysäsi Terttu.
— Punastui vain, vaan ei sanonut mitään, — selitti äiti. — Siitä minä sen heti ymmärsin ja luulenpa, että he jo ovat kihloissakin.