— Saanko kysyä, — jatkoi Lauri: — itsestäsikö vai hänen pyynnöstään?
— Hän vei minut luokseen, kun tapasimme toisemme kadulla, — selitti Terttu.
— Olen siis arvannut oikein, — lausui Lauri.
— Saanko minä nyt kysyä vuorostani, — alkoi heti Terttu, — miksi on minun tehtävä tämä tili sinulle, Lauri?
— Tietysti minulla ei ole vähintäkään oikeutta vaatia sinua, Terttu hyvä, tilille, eikä tietenkään sinulla ollut pienintäkään pakkoa eikä velvollisuutta vastata kysymykseeni, — ja minä pyydän sinulta rohkeuteni sydämestäni anteeksi, — puhui Lauri. — Mutta minun omatuntoni ja sydämeni vaatii tiedustelemaan sitä sinulta ja olen kiitollinen sinulle, että näin ystävällisesti minulle vastasit ja siten selvitit minulle sen seikan, josta tahdoin selville päästä.
Tertun rinnassa helähti jo pieni säälin tunteen kieli Lauria kohtaan ja hän sanoi leppoisasti.
— En minä kysymystäsi ollenkaan niin pahakseni pannut. — Ja minä toivon siis, ettet sinäkään pane pahaksesi, jos minäkin kysyn sinulta…
Terttu ei ehtinyt vielä lopettaa, kun Lauri jo vastasi:
— Olen… Minä olen käynyt häntä tapaamassa, mutta en tavannut kotona tahi hän ei ottanut minua vastaan, — jostakin syystä, — jos oli kotona. — Ja minä kävin hänen luonaan omasta tahdostani, sillä halusin ensin sillä lailla saada tietää, olitko sinä siellä käynyt.
Terttu hymähti oikein tälle Laurin suoruudelle ja sille nopeudelle, jolla hän lasketteli yhteen kyytiin koko tunnustuksensa. Se teki Terttuun oikein hyvän vaikutuksen, sillä hän tunsi, että Lauri puolestaan piti velvollisuutenaan tunnustaa kaikki. Hymähtäen Terttu kuitenkin huomautti: