— Ethän sinä edes tietänyt, mitä minä ai'oin kysyä, kun jo olit valmis minulle vastaamaan.
— Mitään muuta sinä et voinut aikoakaan kysyä, — lausui Lauri jotensakin varmasti.
— Kyllä, — vastasi Terttu. — Minä saatoin kysyä, esimerkiksi, miksi sinua niin huvittaa tahi, sanoisinko, huolettaa, kävinkö vai en Helmin luona.
— Sitä sinä, Terttu, et saattanut edes ajatella, — vastasi Lauri. Ja samalla hän itse milt'ei ällistyi ajatellessaan, mitä kaikkea noiden sanojen ja hänen vastauksensa alla saattoi piillä. Joka tapauksessa hän ei vielä vastannut niin, kuin itse ensi silmänräpäyksessä aikoi ja niin, kuin Terttu nyt saattoi otaksua hänen vastaavan, vaikka ei Lauri vastannutkaan: "siksi, että sinua rakastan, Terttu".
— Joka tapauksessa, — selitti Terttu, — minun ei suinkaan tarvinnut kysyä, kävitkö sinä Helmin luona, sillä omin silmin näin, että sinä hänen ovellansa kävit.
Lauri katsoi hämmästyneenä Terttuun ja kysyi:
— Olitko sinä siis silloin siellä?
Terttu nyökäytti vain päätään vastaukseksi.
— Nyt minä ymmärrän, — huudahti Lauri. — Sen tautta minua siis ei otettu vastaan. Sinulle siis on kerrottu kaikki, — sinä siis tiedät kaikki? — lisäsi hän vielä, katsoen kyselevin silmin Terttuun.
— Sitä en tiedä enkä voi edes aavistaa, — vastasi Terttu, joka oli keskustelun kuluessa koko lailla ilostunut ja tunsi vastaavansa Laurille monessa suhteessa tyydyttävästi, ehkä hyvinkin.