— Siinä siis se pulma?! — lausui Lauri alakuloisesti ja hän oli suorastaan kuin puulla päähän lyötynä, kun nyt hänen omat väitteensä ja mielipiteensä osoitettiin hänelle itselleen sitovina todisteina. "Helmikö siis on ainaisiksi ajoiksi joutunut esteeksi Tertun ja minun välille?" — ajatteli hän itsekseen ja juuri tämä ajatus sisältyi, vaikka hämärämmin, hänen Tertulle lausumiinsa sanoihin. Ja Lauri tunsi selvästi syyllisyytensä ja teoistaan nyt saamansa rangaistuksen?
— Niin, — sanoi Terttu, — mutta niin hiljaa, niin hiljaa, että se oli kuin vienoin surullinen huokaus.
— Eikä siitä millään keinoin pääse? — oli Laurin seuraava, milt'ei epätoivoinen kysymys.
— En tiedä, en tiedä, — toisti Terttu. Ja hänen vastauksestaan kaikui myöskin epätoivon sävel.
Samassa heitti Terttu kirkkoherra Vaarasen kirjeen Laurin eteen ja sanoi:
— Lue tuo!
— Mikä se on? Mistä se on? — huudahti Lauri siepatessaan kirjeen käteensä.
Ja Terttu huomasi selvään, mitä Lauri sen kirjeen suhteen epäili. Hän huomasi myöskin, että Lauri siitä kirjeestä odotti jotakin ratkaisevaa siinä asiassa, jota he keskenään vastikään olivat käsitelleet. Siitä saattoi Terttu päättää, kuinka tärkeä tämä asia Laurille joka tapauksessa oli. Terttu kuitenkaan ei vastannut mitään Laurin viimeiseen kysymykseen, vaan antoi hänen rauhassa lukea tahi oikeammin, ahmia kirjeen loppuun.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Lauri, katsellen Terttua kummastellen silmiin.
— Juuri sitä, mitä se on: olen suostunut ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan kaukana Karjalassa, — vastasi Terttu.