— Minä en ymmärrä sittenkään. Minkä johdosta? Milloin olet sinne kirjoittanut? — kysyi Lauri.
Terttu selitti kaikki niinkuin asia oli, että hän oli vastauksensa, Vaarasen ilmoituksen johdosta, lähettänyt juuri samana aamuna, kuin Lauri saapui ja että tämä kirje nyt oli tullut tänä aamuna.
— Todellako samana aamuna, jolloin minä tulin?! — ihmetteli Laurikin tuota omituista yhteensattumaa. — Ja sinä ai'ot lähteä? — kysyi hän epäillen ja melkein paheksuvalla äänen painolla.
— En ole äidille vielä puhunut mitään tästä asiasta, — vastasi Terttu. — Hän ei edes tiedä, että olin sinne kirjoittanut.
— Mikä ihme sinun päähäsi pälkähti? — huudahti Lauri. — Sinä et saa lähteä. Se on mahdotonta. Sinä et voi sinne lähteä!
— Ja miks'en? — kummasteli Terttu. — Äiti voi kuolla hyvinkin pian ja silloin juuri voin sinne lähteä, täytyy minun lähteä. Silloin ei ole mitään estettä, vaan päinvastoin. Asiat ovat Jumalan tahdosta kääntyneet näin minun hyväkseni, — lisäsi hän vielä.
Ja Lauri ymmärsi hyvin, mitä tämä viimeinen lisäys sisälsi.
— Tämäkö sitte on sinun vastauksesi minulle, Terttu? — kysyi hän, nousi paikaltaan ja meni ikkunan luo, josta katsoi ulos pihalle. Hän ikäänkuin tahallaan jätti Tertun miettimään asiaa.
Terttu nousi myöskin ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Lauri oli heittänyt kirjeen pöydälle. Terttu otti ja pisti sen jälleen piiloon liiviinsä.
— H-h! — oli taaskin vain se pieni äännähdys, joka pääsi Tertun huulilta.