Rouva Alanteen luona Lauri kävi nyt harvemmin, mutta tiedusteli kyllä hänen vointiaan ja lähetti hänelle terveisensä sekä Tertun että Hilman kautta. Mitään muutosta rouva Alanteen terveyden tilassa oikeastaan ei ollut huomattavissa, ei parempaan eikä huonompaan päin, ja ainaisilla strofantti-tipoilla tohtori Aulanko koetti ylläpitää asiain tilaa niin tunnollisesti ja niin kauan kuin suinkin. Välistä hän rohkaisi potilaansa mieltä huomauttamalla, että jahka tästä talven yli päästään, niin tuovat kai kevät ja kesä varmaankin melkoisen parannuksen, varsinkin jos rouva Alanne voisi päästä jollekin terveelliselle ylänköseudulle. Tietysti tohtori Aulanko näön vuoksi mainitsi Nauheiminkin ja Norjan tunturit, vaikka hän hyvin tiesi, että sinne pääsy aineellisten esteiden takia hänen potilaalleen oli mahdottomuus ja että ehkä muutenkin, jo pitkän matkan tähden, käynti noissa terveydenhoitopaikoissa olisi pikemmin voinut jouduttaa, kuin viivyttää loppua. Rouva Alanne pudisteli kuitenkin hiljakseen päätään hyvänsuovalle lääkärilleen ja kaikista tuntui, että hän itsekin alkoi olla vakuutettu, ettei hän enää talven yli jaksaisi elää. Kaikessa hiljaisuudessa herttainen, uskonnollismielinen Toini puolestaan koetti varovasti valmistaa rouva Alannetta hänen viimeistä matkaansa varten ja Toinin mieltä ylentävien puheitten ja hartauslukemisten nojalla alkoi ennen niin elämänhaluinen sairas siihen ajatukseen tottua ja rauhallisesti odottaa, mitä tuleman piti. Silloin tällöin hän jostakin tapahtumasta vielä huomattavasti ilostui ja osoitti olevansa mukana tämän maailman menossa. Niinpä, kun hän yht'äkkiä huomasi tohtorinsa ja sairaanhoitajattarensa sormissa kihlasormukset, oikein sydämensä pohjasta riemuitsi ja onnitteli heitä, vakuuttaen, ettei se ollut hänelle lainkaan mikään yllätys, että hänen silmänsä jo aikoja sitte oli heidän välinsä huomannut ja että tiesi niin pitävänkin käydä. Samalla hän sanoi kadehtivansa niitä, jotka vielä saavat alkaa elämänsä ja tavoitella onnea. Onni muka useimmiten on petollinen, mutta elää on silti ihana semmoistakin onnea etsiessä. Ja hän toivotti kihloissa oleville pitkää, kestävää, pettämätöntä onnea.
Tämä nyt julkiseksi käynyt kihlaus tietenkin johdatti rouva Alanteen ajatukset hänen oman tyttärensä kohtaloon ja hänen ja Laurin välisiin suhteisiin, joita hän sairasvuoteeltaan edelleen hellittämättä seurasi, mikäli se oli hänelle mahdollista. Luonnollisesti hän ei voinut olla huomaamatta sitä höltymisenkään tilaa, joka nyt Tertun ja Laurin välille oli tullut, vaikkei hän sitä asiaa suorastaan puheeksikaan ottanut. Helmin jutun vaikutuksesta tähän herpaantumiseen hän tietysti ei ollut saanut vähäistäkään vihiä. Mutta tuo Tertun kerran leikillä äidilleen ilmaisema aikomus ruveta kotiopettajattareksi antoi sairaalle kuitenkin silloin tällöin ja varsinkin nyt ajattelemisen aihetta, jopa hän siitä asiasta muutaman kerran rupesi puhelemaankin tyttärensä kanssa. Ja kun Terttu siitä huomasi, että se ajatus äitiä vaivasi, niin täytyi hänen vakuuttaa, ettei siinä jutussa oikeastaan perää ollut paljon mitään. Näin ollen oli Tertun pakko kokonaan sivuuttaa aikomuksensa ilmaista äidilleen, että oli kirjoittanut kirkkoherra Vaaraselle ja että sieltä jo oli saanut tarjouksenkin. Ja kun Terttu puolestaan aina väisteli äidin viittauksia hänen ja Laurin suhteisiin, niin ei rouva Alanteenkaan auttanut muu, kuin jättää se asia sikseen.
Oikeastaan tuo kirkkoherra Vaarasen kutsumuskirje Tertulle oli jotensakin pulmallinen seikka äidin sairauden tähden. Sitä puolta oli Terttu kovin vähän ajatellut vastatessaan Vaarasen sanomalehti-ilmoitukseen, mutta se johtui siitä, että Terttu oli melkein vakuutettu, ettei sitä paikkaa saisi. Nyt tuo niin ajattelemattomasti tehty teko kuitenkin sai näin vakavan, jopa pulmallisen ja kohtalokkaankin käänteen. Pulmallinen oli tämä juttu juuri äidin sairauden ja kohtalokas — Laurin tulon tähden. Miten oli siitä lopullisesti selviydyttävä, sitä oli Tertun kovin vaikea ratkaista. Mutta hän jätti kaikki Jumalan käsiin. Muutahan ei ollut tehtäväkään. Äidille siitä ei nyt missään tapauksessa voinut puhua. Ja mitä oli seuraava siitä, että Lauri sen asian jo tiesi, sen saisi hän varmaankin kohta nähdä — lopullisesti. Jonkun vaikutuksen oli se jo Lauriin tehnyt, siitä oli Terttu, kaikista asioista päättäen, selvillä.
* * * * *
Eräänä päivänä, kun Terttu oli mennyt kaupungille asioilleen ja Hilma juoksi eteisen ovea aukaisemaan, ilmestyi rouva Alanteen asunnon eteiseen Helmi, joka kuultuaan, ettei Terttu ollut kotona, käski Hilman tiedustelemaan, voiko rouva Alanne ottaa hänet vastaan. Tämän kysymyksen johdosta saapui pian Helmin puheille Toini, tuoden hänelle vastauksen, että rouva Alanne kyllä muutamaksi minuutiksi oli tavattavissa, koska Helmi oli niin ystävällinen ja muisti häntä, mutta, niinkuin sanottu, kauan ei ollut hyvä sairasta rasittaa. Helmillä oli kaunis neilikkakimppu paperiin käärittynä ja hän sanoi, ettei hänellä ollut aikomustakaan kauan viipyä, tahtoi vain antaa "tädille" kukkasensa ja kysyä, kuinka hän jaksoi. Niinpä sitte Toini saattoi Helmin potilaan luo, joka ihastui sekä vieraan tulosta että hänen tuomistaan kukkasista, jotka oitis saivat paikkansa maljakossa ja yöpöydällä vuoteen vieressä.
Helmi noudattikin tarkasti määräystä, ei puhunut paljoa ja minkä puhui, niin lausui kaikki varovasti ja lopuksi ilmaisi ilonsa, että sai "tätiä" nähdä ja toivotti hänelle täydellistä parantumista. Kiittäessään tästä ystävällisyydestä, rouva Alanne ei saattanut olla lausumatta ihastustaan Helmin kauneuden ja hänen tyylikkään pukunsa johdosta.
— Herranen aika! — hoksasi rouva Alanne. — Minähän en edes toivottanut sinulle onnea. Sinähän myöskin olet kihloissa, — lisäsi hän ja tarttui vielä Helmin käteen.
— Pyh! — vastasi siihen Helmi. Se on jo niin vanha juttu, että olen sen jo itsekin unhottanut.
— Mutta nyt ei saa enää liiaksi innostua, — tuli Toini väliin ja taputti rouva Alannetta olkapäälle.
— Minä menen, minä menen, — vakuutti Helmi, hyvästellen. Ja Toinille sanoi hän, kun Toini aikoi saattaa häntä eteiseen: — Minä kyllä yksin löydän tien poiskin täältä. Istu vain rauhassa tädin luona! — Ja hän sulki väkisin oven jälkeensä, jättäen Toinin rouva Alanteen huoneeseen ja mennen yksin eteiseen. Hilma oli sillä välin poistunut keittiöönsä.