Eteiseen tultuaan Helmi yht'äkkiä pysähtyi Laurin huoneeseen vievän oven kohdalle, kallisti päätään ja kuunteli. Lauri oli kotona. Silmänräpäyksen mietittyään hän hiljaa kolkutti ovelle.
— Sisään! — kuului vastaus.
— Saako todellakin tulla? — kysyi Helmi kuiskaten, raottaessaan ovea.
— Minä luulin, että se oli palvelija, — vastasi Lauri, nousten kirjoituspöytänsä äärestä, jossa työskenteli paitahihasillaan, ja veti tuolin selkäimellä olevan takkinsa päälleen.
— Ihanko todella? — kysäsi Helmi hilpeästi, vaikka hieman pilkallisesti ja astui huoneeseen, sulkien, oven.
— Mikä on käyntinne tarkoitus? — kysyi Lauri nyt vuorostaan, mutta hyvin juhlallisesti ja oikaisten vartalonsa.
— Kuule! Sovitaan pois, Lauri! — sanoi Helmi ja ojensi kätensä Laurille.
Lauri ojensi verkalleen, ikäänkuin epäröiden kätensä, sanoen:
— En luule itselläni olevan oikeutta evätä, mutta minua kuitenkin kummastuttaa…
Helmi puristi Laurin kättä, keskeyttäen hänen lauseensa: