— Mitäs sinä, Terttu? — kysyi rouva Alanne vihdoin. — Eikös tuo kaikki sinuakin ihmetytä?
— Minua ei ihmetytä enää paljon mikään, — vastasi Terttu vain hiljaa ja poistui saliin peittääkseen mielenliikutustaan.
Kotvan kuluttua tuli saliin myöskin Toini, joka otaksui, että Terttu äidin läsnäollessa ei tahtonut ilmaista kaikkea, mitä tiesi, ja toivoi, kahden kesken ollen, saavansa kuulia jotakin enemmän. Mutta Terttu oli vain itsepintaisesti vaiti ja Toini oikein kummasteli, että Terttu aivan kuin lykkäsi häntä luotaan. Jopa tuommoinen tyly käytös tuntui Toinista koko lailla oudolta.
— Sinunhan, Toini, piti mennä asioillesi kaupungille, — sanoi Terttu, kun ei puhelusta tullut mitään. — Mene nyt vain! Minä istun kotona.
— Hyvä on, — sanoi lempeä Toini ja meni takaisin rouva Alanteen huoneeseen.
Terttu ei saanut rauhaa. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, missä olla. Häntä itseään pahastutti käytöksensä Toinia kohtaan, mutta hän ei voinut käyttäytyä toisin. Ajatukset, tunteet, kaikki oli sekaisin. Jospa edes saisi olla vähän aikaa yksin ja selvittää ajatuksiaan. Mutta mitä selvittää? Asiahan oli ihan selvä. Senhän olivat muut hänelle selvittäneet. Nyt hän tiesi kaikki tarkkaan, että asia — Helmin ja Laurin asia — oli juuri niin, kuin hän oli otaksunutkin. Ja lisäksi oli insinööri itse vahvistanut sen tiedolla, että Helmi aikoi hänet jättää ja — luonnollisesti, sitä ei enää tarvinnut epäilläkään — Laurin tähden.
Toini tuli äidin huoneesta ja salin kautta kulkiessaan sanoi Tertulle:
— Näkemiin, Terttu! Minä menen nyt sitte, mutta en minä kovin kauan viivy.
Terttu meni Toinin perästä eteiseen ja suuteli Toinia sanoen:
— Anna anteeksi, Toini, jos sinua taannoin loukkasin! Ei se ollut tarkoitukseni. Olen niin väsynyt ja hermostunut.