— Minä näen sen, Terttu kulta, — lohdutteli Toini. — Saat panna maata, kun tulen takaisin, — ja hiukan levätä. En minä kauan viivy, niinkuin sanoin. Kaarlokin taitaa tulla tänään tätiä katsomaan.
Toini meni. Terttu pistäytyi puolestaan äidin luo ja kehoitti häntä, jos mahdollista, hiukan uinahtamaan, pieni päiväuni kun muka aina niin virkisti äitiä.
— Hyvä, hyvä! — sanoi äiti. — Ole sinä vain huoleti minusta! Mene ja tee, mitä tahdot! En minä nyt ketään tarvitse.
Terttu palasi saliin jättäen oven äidin huoneeseen pikkusen ra'olleen. Vihdoinkin hän sai hieman olla yksin ja — miettiä. Miettiäkseen hän, tapansa mukaan, istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen ja painoi molemmin käsin ohimojaan, joissa valtasuoni tuntui kovasti jyskyttävän.
Oi, kuinka elämä sittenkin on kurjaa, viheliäistä! Maksoiko vaivaa edes elää, kun kaikki, mitä elämästä on luullut löytävänsä kaunista, suurta ja pyhää, on vain harhakuva? Maksoiko vaivaa elää, kun ihanteet tällä lailla romahtavat maahan jalustoiltaan, kun ne päämäärät, joita varten tahtoisi työhön elämänsä uhrata, eivät kuitenkaan ole saavutettavissa ja kun ihmisen parhaimmatkin pyrinnöt palkitaan vain sietämättömillä sielun tuskilla ja kärsimyksillä?! Onnellinen se, joka ajoissa pääsee tästä murheen laaksosta ikuisen unheen hiljaisille onnen ylängöille, missä ei tunteitten tuuli käy eikä aatosten myrsky mylvi!
"Oisin kuollut kuusi-öisnä, Kaonnut kaheksan öisnä, Oisi en paljoa pitänyt, Vaaksan palttinapaloa, Pikkaraisen pientaretta, Emon itkua vähäisen, Ison vieläki vähemmän, Veikon ei väheäkään."
Kuin itsestään helähti tämä Kalevalan kaunis Ainon valitus Tertun korviin.
Mutta eihän valituksesta apua! Elämä on sittenkin todellisuutta eikä unelma, niinkuin Calderon sanoo. Kun se on eletty, on se unelma kyllä, mutta kun sitä vielä elää, on se todellisuutta, — siitä ei pääse mihinkään. Kunpa pääsisi huomaamatta tästä todellisuudesta unten maille! Kunpa pääsisi ihmisten inhottavista oloista, petollisista pyyteistä pois…
Kuinka saattoikaan mitään semmoista tapahtua, kun tämä Laurin ja Helmin suhde?! Laurinko? Mutta Laurillehan voi antaa anteeksi. Hänhän on ollut vapaa, — ei mikään "sana" Tertunkaan puolelta ole häntä sitonut, vaan Helmi, hän on aivan toista! Hänhän on kihloissa ja ilkeää sittekin! Tekisi mieli oikein löylyttää häntä nyt, kun on nähnyt, kuinka salakavalasti, petollisesti hän on menetellyt. Kirjoittaa pitäisi hänelle, ilmaista hänelle kaikki, sanoa kaikki suoraan vasten silmiä.
Ja vaistomaisesti vetää Terttu pöytälaatikon auki. Siinä on kirkkoherra Vaarasen kirje päällimäisenä. "Siinäkin tuli sitoumus elämää varten, — sitoumus, joka olisi täytettävä, jos jaksaisi. Niinkuin ei olisi muita, jotka sen paikan ottaisivat!" — Ja Terttu nostelee papereita, valikoi kirjoitusarkkia, kuorta. Ottaa yhden lehden, yhden kuoren pöydälle ja aikoo sysätä laatikon kiinni. Mikä siinä pitää? Kas, siellähän on nurkassa se pikkunen pullo sitä kloroformia, jolla hän nukutti jalkansa taittaneen, onnettoman kanarialintunsa "Viivin"! "Viivi parka"! Kuinka sen sydän kovasti sykki, kun se makasi selällään Tertun kourassa kloroformiin kasteltu pumpulitukko nokan edessä! Mutta pian se nukkui: muutama sekunti vain, niin oli kaikki lopussa. "Onnellinen Viivi"!