— Niin, niin, — sanoi äiti alakuloisesti, katseessa ilme, joka todisti, että hän kyllä tiesi oikean syyn, — sinä et saa, Terttuseni, liiaksi rasittaa itseäsi — minun tähteni. Ehkä olet lukenutkin, liiaksi ja valvonut sen tähden?
— Mitä joutavia! — vastasi Terttu. — Ei nyt puhuta enää minusta! Se on ollut ja mennyt ja kaikki on hyvin taas. Pääasia on sinun terveytesi, äiti! Sinun pitää olla ihan rauhallinen! — Ja hän suuteli jälleen äitiään hellästi.
— Mitä minusta! — puhui puolestaan rouva Alanne. — Minä kyllä tunnen tilani, — ei se siitä enää parane.
Toini, joka seisoi vuoteen päässä, tahtoi kaikin tavoin saada tämän tuntehikkaan keskustelun johdetuksi toiselle tolalle, ja sanoi Tertulle:
— Menepäs, Terttu katsomaan, eikö maisteri Honkasalo tullut kotia? Minusta ihan kuului, että eteisen ovessa käytiin. Täti äsken kaipasi häntäkin nähdä. Voit sanoa, että hän saa tulla tätiä tervehtimään. Eikö niin täti?
— Kyllä kyllä, — vastasi rouva Alanne.
Ja Terttu nousi ja meni Lauria tiedustelemaan. Lauri oli todellakin tullut. Hän oli päivällisen syötyään jälleen käynyt isäänsä katsomassa Eiran sairaalassa ja palasi sieltä tiedolla, että kaikki oli siellä asianhaarain mukaan hyvin. Nyt oli hän kovin iloinen, kun taas näki Tertunkin jalkeilla ja ilosta säteilevinä astuivat he molemmat rouva Alanteen luo.
— Lapset, rakkaat lapset! — olivat rouva Alanteen sanat, kun hän näki heidän tulevan huoneeseen. Ja kun he astuivat, Terttu toiselle, Lauri toiselle puolelle vuodetta, Toinin seisoessa jalkapäässä, tarttui rouva Alanne heitä molempia käsistä, katseli heitä silmiin kauan, kauan aikaa, sanaakaan sanomatta, ja alkoi vihdoin hiljaa itkeä.
Sen nähtyään Toini hätääntyi ja sanoi hiljaa:
— Voi, taisi olla paha, että päästin teidät molemmat sisään. Ehkä on parasta, että maisteri poistuu, — kääntyi hän kehoituksella Laurin puoleen.