Lauri nyökäytti päätään ja yritti irroittaa kätensä rouva Alanteen kädestä, mutta hän ei sitä laskenut.
Rouva Alanne oli sulkenut silmänsä ja kyyneleet tipahtelivat silmäluomien lomista hänen poskilleen.
— Älä itke, äiti! — sanoi Terttu, — kaikkihan on hyvin, ihan hyvin. Ja Terttu loi syvän, rukoilevan katseen Lauriin.
— Niin, täti rakas, — sanoi silloin Lauri, kumartuen rouva Alannetta kohti, — kaikki on hyvin, täti saa olla ihan rauhassa.
Rouva Alanne aukaisi silloin silmänsä, katsoi taas Terttuun ja Lauriin ja sanoi:
— Niinkö? No, sitte minä olen rauhassa, — sitte on kaikki hyvin.
Ja hän sulki jälleen silmänsä, veti molemmat kätensä yhteen ja yhdisti Tertun ja Laurin kädet, peittäen ne toisella kädellään.
— Aih! — kuului sitte syvä huokaus. Rouva Alanne heitti molemmat kätensä ylöspäin, oikaisi voimakkaasti ruumiinsa, joka kallistui toiselle kyljelleen, ja viskasi päänsä rentonaan taaksepäin.
Toini sysäsi Tertun syrjään ja Laurin avulla kohotti sairaan taas paikalleen, asettaen pieluksia mahdollisimman enemmän hänen selkänsä taakse, niin että hän oli melkein istuvassa asennossa. Kaulavaltasuoni sykki kohona rajusti. Lauri kannatti sairaan päätä, jolla ei ollut voimaa pysyä suorana. Toini tiputti melkein lukematta strofantia ryyppylasiin ja kaatoi rouva Alanteen suuhun. Terttu seisoi Laurin takana, kauhun ilme silmissään.
— Aih! — kuului pian taas toinen, syvempi huokaus ja ruumis hervahti kokoon. Kaulavaltasuoni oli tauonnut sykkimästä.