— Kyllä, — ilmoittihan hän, — sokelsi Terttu, tietämättä oikein, kuinka nyt puhuisi.
— Varmaan tekee hän sitte vain pienen huvimatkan, — sanoi rouva Bondén, joka näytti olevan kiireissään, ja kysäsi samalla: — Entä rouva Alanne? Kuinka hän jaksaa?
— Kiitoksia, — kyllä äiti taas on parempi, — vastasi Terttu ja oli iloinen, kun rouva Bondén ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.
Salaman nopeudella kulkivat Tertun aivoissa ajatusyhtymät: Helmi — Tukholma — v. Döbeln — Lauri — Tukholma. Ja hän istuutui melkein herpaantuneena juurakkotuolille kasinon edustalle, sulki päivänsuojansa ja veteli sillä puoliympyrää edestakaisin tuolinsa eteen, tuijottaen maahan. Hän ei tahtonut mitenkään saada ajatuksiaan juoksemaan selvää tolaa. Hän etsi syytä Laurin lähtöön. Oliko hän ehkä sittenkin jollakin lailla käyttäytynyt niin, että Lauri kaikkosi hänen luotaan? Hän muisti, mitä tapahtui sinä myrskyisenä iltana kallionkielekkeellä. Hän muisti, että oli rentonaan heittäytynyt Laurin käsivarsille, kun Lauri auttoi häntä alas. Luuliko Lauri ehkä —? Ehkä hän sai väärän käsityksen? Mutta sehän oli niin välitön, niin viaton, niin vilpitön teko. Hänhän oli peljännyt, kun Lauri putosi, ja antoi sitte vain Laurin auttaa itseään alas. Ja silloin oli Lauri painanut suudelman hänen kaulaansa. Hän siis ehkä sittenkin otaksui enemmän, kuin oli tarkoitus. Sekö siitä sitte oli seuraus heidän kävelystään, jonka kuluessa he niin paljon olivat puhelleet?! Sekö sitte oli seuraus, kun he tulivat tuohon läheiseen kosketukseen ja tunteet, vaikka vain senkin verran, ilmaisivat, mitä sydänten pohjalla piili?!
Terttu ei ollut huomannutkaan, kun hänen äitinsä astui hänen luokseen. Ja melkein mahdotonta oli rouva Alanteen saada tytärtänsä puhumaan, kun he läksivät tavalliselle aamukävelylleen. Terttu olikin ensin aikonut olla äidilleen mitään sanomatta, että oli puhutellut rouva Bondénia ja kuullut häneltä Laurin nähtävästi matkustaneen Tukholmaan. Lopulta hän päätti kertoa kuulemansa äidilleenkin, sillä hän tiesi äitinsä kuitenkin saavan tietää sen rouva Bondénilta, kun hänet tapaisi.
Rouva Alannekin hämmästyi kuullessaan Laurin matkasta niin, että löi kätensä yhteen, pysähtyi ja sanoi:
— Ei, mutta —! Onkohan se totta?
— Miks'ei se olisi mahdollista?! — sanoi Terttu.
— Mahdollista kyllä, mutta sitä en olisi häneltä odottanut, — ihmetteli rouva Alanne edelleen, joka myöskin, Tertun kertomusten nojalla, sovitti Helmin ja Laurin matkat yhteen.
— Ehkä he olivat tuttuja ennestään, ehkäpä, — — mutta Terttu ei lopettanut lausettaan arveluineen.