— Olisihan Lauri edes joskus tullut hänen nimensä maininneeksi, jos niin olisi ollut, — jatkoi rouva Alanne.
— Päinvastoin, äiti, jos heidän välillään jotakin oli, — lausui Terttu mielipiteensä.
— Ai, mutta nyt minä muistan. Puhuihan Lauri kerran, että hänen pitäisi tutkimuksiaan varten käväistä täältä Tukholman kirjastoissa lukemassa, — kääntyi rouva Alanne tyttärensä puoleen.
— Minä en sitä kuullut häneltä; kyllä sinä erehdyt, äiti, — sanoi Terttu.
— En, en, en, muistan ihan varmaan, — vakuutti rouva Alanne aivan kuin rauhoittaakseen Terttua ja saadakseen hänen ajatuksensa käännetyiksi kalvavasta epäluulosta.
— Olkoon kuinka tahansa, mutta niin on asianlaita, — sanoi Terttu. — Ja nyt pyydän, äiti, ettei puhuta siitä koskaan enää puolta sanaakaan. Hän on mennyt ja sillä hyvä.
— No, no, kuinka vain tahdot, — vakuutti rouva Alanne, — ei puhuta sitte.
* * * * *
Pari viikkoa kului sitte tavallista entistä elämää, — harmaata, yksitoikkoista. Rouva Alanne oli jo lopettanut määrätyt kylpynsä, mutta heillä oli ollut ollut aikomus viipyä Hangossa vielä syyskuun alkuun, jotta äiti saisi levätä ja voimistua täydellisesti. Tuli kuitenkin muutamia sateisia päiviä ja kun Tertun mieli edelleen oli myrtynyt, sanoi hänen äitinsä hänelle:
— Mitä me täällä enää teemme; parasta on palata kotia Helsinkiin.