— Miksen sitä sanoisi, mitä ajattelen, kun asia on niin viaton, — lausui Terttu ja nousi ylös vetääkseen äitinsä huoneeseen vievän hieman raollaan olevan oven kiinni.
— Toivo, näetsen, ei tunnusta lausuntoasi oikeutetuksi, — sanoi siihen Helmi, mutta painoi samalla kätensä suutaan vasten, kun huomasi Tertun sulkevan oven ja lisäsi: — Ai, me häiritsemme sairasta puheellamme!
— Ehk'ei se niin vaarallista ole, — lausui Terttu hiljaa.
— Sitä paitsi luulen, että sinulla oli vieras, — sanoi Helmi ja katsoi ruokasaliin päin.
— Vieras — ei, mutta vuokralaisemme, joka tänään juuri muutti meille asumaan, — selitti Terttu. — Ehkä saan esitellä, — lisäsi hän ja meni kutsumaan Lauria ruokasalista saliin.
Tertun mentyä tarttui insinööri Keidas Helmiä kädestä ja painoi sitä suutaan vasten. Kun Terttu Laurin kanssa palasi saliin, näki hän eteisestä, että Helmi huitaisi sulhastaan kohti kädellään, jota tämä juuri oli suudellut ja kuiskaten sanoi:
— Anna jo olla!
Samalla huomasi Terttu, että kun Lauri, joka hänestä näytti hieman kalpealta, astui salin ovelle, Helmin poskille lehahti puna. Terttu oli harvoin nähnyt Helmin punastuvan ja siksi tuo punastuminen jo ilmaisi hänelle paljon. Helmi kuitenkin pian selvisi hämmingistään ja kun Terttu esitteli hänelle ja insinööri Keitaalle Laurin, niin hän aivan reippaasti sanoi:
— Minä luulen, että olemme joskus ennen tavanneet toisemme?
— Kyllä, — neiti, — parikin kertaa, — vastasi Lauri kuivakiskoisesti. — Ja insinöörin kanssa olen puhellut eräällä rautatiematkalla Oulun radalla, — lisäsi hän, kääntyen hyvin nopeasti puheeseen insinööri Keitaan kanssa.