— Minä muistan varsin hyvin maisterin, — vastasi tämä.
— Kuka ei minun sulhastani tuntisi, — sanoi Helmi hilpeästi, kuin ei mikään olisi häntä enää häirinnyt. — Toivo matkustelee kaikille radoilla. Nyt on hän saanut määräyksen johtaa rakennustöitä Karjalan radan jatkolla, mutta minä olen sanonut, että Lieksaan tahi Joensuuhun minä en muuta asumaan ja ellei muutosta tule, niin hän saa minulta rukkaset — putoilivat sanat rakeina Helmin suusta.
Kaikki nauroivat ja mikä milläkin huomautuksella vastasi Helmin vakuutukseen. Terttu puolestaan oli sillä välin tehnyt kaikki havaintonsa Laurin ja Helmin suhteen sekä samalla tarkastanut myöskin insinööri Keitaan ulkomuotoa.
Insinööri Keidas oli keskikokoinen, huolellisesti puettu ja käytökseltään hieman teennäisen siroliikkeinen mies. Hänen tummat hiuksensa olivat keskellä päätä pitkän matkaa takaraivolle kulkevasta jakauksesta kiiltävän sileiksi su'itut kahdelle puolen. Silmät olivat pienet, mutta vilkkaat ja näyttivät jotensakin mustilta hänen kultasankaisten pincenez-lasiensa takaa. Nenä oli hieno ja suipponeva. Parta, joka, kuten hiukset, oli tumma, oli lyhyeksi leikattu ja leu'asta myöskin suipponeva, joten koko hänen kasvojensa muoto oli pitkähkö ja suippo. Musta, silkkikäänteillä varustettu pitkä vierailutakki, jonka kauluksesta kohosi puhtoisen valkoinen paidan kauluri ja sen ympärille taidokkaasti sidottu, jalokiven koristamalla kultaneulalla kiinnitetty harmaansiniseen vivahtava kaulahuivi, hihansuista kauas esiinpistävät, myöskin lumivalkoiset ja samoin jonkin jalokiven koristamilla kultanapeilla liitetyt kalvosimet, mustanharmaan juovikkaat, vasta silitetyt housut ja puolittain kiiltonahkaset kengät, kaikki todisti, että insinööri Keidas oli tahi ainakin tahtoi olla hienostunut herra. Joka tapauksessa huomasi, että hän oli pukeutunut tehdäkseen morsiamensa kanssa ja ehkäpä tämän kehoituksesta vierailuja ystävien ja tuttavien luona voidakseen sanoa, että he olivat kihloissa. He eivät olleet mitään kihlausilmoitusta sanomalehtiin panneet, mutta toivoivat, että piakkoin kyllä kaikkiin lehtiin oli ilmestyvä pikku uutinen, jossa sanottaisiin: "Kihloihin ovat menneet neiti Helmi Leinikkö, maanviljelysneuvos Jalmari Leinikön ja hänen puolisonsa Lindan, o.s. Siimes, tytär ja insinööri Toivo Keidas".
Myöskin Helmi oli puettu tämän tapaisia vieraissakäyntejä varten. Tietysti oli hänen pukunsa viimeisen kuosin mukaan ja, samoin kuin hattukin, jonka väri oli valittu puvun väriä täydellisesti vastaavaksi, — jotakin tummanpuoleista fraise écrasée. Hatussa oli komea, kallisarvoinen kamelikurjen sulka paitsi samanlaista silkkisamettireunustetta, jota oli liivin ja hameen koristeena. Entisten korujensa lisäksi oli Helmi sulhaseltaan saanut kauniin hohto- ja rubiinikivillä varustetun sormuksen, jonka hän usein omien silmiensäkin iloksi antoi sormessaan kimallella. Kaiken kaikkeaan, Helmi oli hurmaava tässäkin puvussaan.
— Kuule! Mutta enkö minä saisi käydä äitiäsi tervehtimässä? — kysyi Helmi Tertulta.
— Täällä kävi juuri lääkäri ja äitiä on tänään jo niin paljon rasitettu, etten parhaimmallakaan tahdollani uskalla — pyytää, — sanoi Terttu.
Kun herrat sillä välin myös olivat vaihtaneet muutamia lauseita keskenään, lausui insinööri Keidas Tertun sanojen johdosta morsiamelleen:
— Emmehän muutenkaan voi niin kauan viipyä, Helmiseni!
— Toivon, että kun toisen kerran tulet, äiti voi… Asuthan Helsingissä? — kysyi Terttu, katkaisten ensimäisen alottamansa lauseen.