ROUVA VALLSTRÖM. Puuhaahan siitä on ollut. — Ja — toisesta toiseen:
Voi, voi, sitä kurjuutta, minkä siinä on saanut nähdä.
SINKKONEN. Näkeehän sitä, Jumala paratkoon, tämmöisenä katovuotena jos jotakin.
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Varsinkin kun velkaantuminen muutenkin on niin suuri täällä kansassa. Ja on kai niitä nyt herastuomarilla manuita oikein kosolta?
SINKKONEN. Äi'ä niitä on. Ja oikein sitä sydäntä vihloo, kun tietää, ett'ei ihmisillä ole aitassa mitään, ja kuitenkin täytyy koko omaisuuden ryöstettäväksi ilmoittaa.
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Jumala nähköön! Ja täälläkinhän, kun ovat tulleet hätäapua pyytämään, herastuomarin usein on täytynyt niitä tulla käräjiin manaamaan.
SINKKONEN. Täällähän niitä aina paraiten on tavannutkin. Ja sen tauttahan minä nytkin…
ROUVA VALLSTRÖM. Joko nyt taas? Ja kenenkäs raukan vuoro se nyt sitte on?
SINKKONEN. Sitä Valkeapään Anttiahan minä kävin kotoa tapaamassa, vaan…
ROUVA VALLSTRÖM (laskee hervonneena sukankutimensa helmaansa ja ottaa silmälasit nenältään). Herra Jesta!! — — Joko se todellakin?! — —
SINKKONEN. Kyllä se on niin. — Sohvi sanoi, että Antti oli tänne lähtenyt, niin minäkin tulin perässä.