ANTTI. Ei, rouva hyvä, ei. Rouva ei tunne. Ei hän sitä tee — koskaan.
ROUVA VALLSTRÖM. Mistä sen tietää, mistä sen tietää.
ANTTI. Päinvastoin. Hänhän se siihen on yllyttänytkin Loikkasta.
ROUVA VALLSTRÖM. Sitä enemmänhän on syytä pyytää häntä, jos Antti niin luulee. Ja miks'ei Antti nyt…?
ANTTI. Ei siltä. Kyllähän minä… mut' ei hän… (pyöritellen päätään) ei, ei, ei.
ROUVA VALLSTRÖM. No, Antti menee nyt ensin ja saa jyvät. Ja tulee sitte takaisin Hilman kanssa. Jos hänkin…?
ANTTI. Hilmako? — Ettäkö hän pyytäisi?
ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Ehkä Sipi toden perään vielä hänen tähtensä taipuisi, kun näkisi hänet.
ANTTI. Hilma nyt ei liioinkaan… vaikka minuthan elämä jo kyllä on nöyryyttänyt sitäkin tekemään. — Hyvästi vaan ja kiitoksia hyvin paljon! (Kääntyy ja menee vasemmalle.)
ROUVA VALLSTRÖM (puhuen Antin jälkeen). Ei nyt pidä noin! Pitää koettaa! Jos minä puhuttelen Hilmaa. Ja minä tulen itse hänet hakemaan tänne. (Palaa ottamaan tuolin karmilta huivin, jonka viskaa hartioilleen.)