SIPI. Niinkuin et itse tietäisi? Muistatkos kun teatterista erottuasi ensi kerran Hilman luona kävit?
SIIRI. Kunko sinun kanssasi ilveilin? Ja sitte yhdessä…?
SIPI. Näythän sen muistavan. — Sinun käytöksesi, Siiri, minua kohtaan oli silloin semmoinen, että…
SIIRI. Herranen aika! Minun käytökseni?! Tunnethan sinä minun käytökseni. Todellisuudessa minä en sillä ole sitä ennen enkä sen jälkeenkään antanut sinulle vähintäkään aihetta moiseen luuloon.
SIPI. Ellet olisi antanut, ei olisi tämä kaikki tapahtunutkaan.
SIIRI. Kuule, Sipi, jätä jo syytöksesi minua vastaan ja syytä kaikesta vaan omaa itseäsi. Sillä nyt minä näen selvään koko sinun kavalan kepposesi. — Minä en antanut sinulle millään mitäkään toivoa; sen sinä vaan otit itse itsellesi, sillä sinä luulit voivasi käyttää hyväksesi tilaani, kun jouduin pois teatterista. Sinä luulit, ettei minulla ollut enää, minne mennä, että sinä muka olit minun ainoa pelastukseni ja että minun suin päin täytyi heittäytyä sinun syliisi. Mutta siinäpä sinä erehdyit.
SIPI. Turhaan sinä minua nyt noin tuomitset, Siiri. Sinä tiedät kuitenkin varsin hyvin, kuinka paljon sinua rakastan. Yksi sana, yksi liike, yksi ainoa viittaus sinulta oli kylliksi, että olin valmis sinua seuraamaan, tekemään kaikki, jättämään kaikki!
SIIRI. Entäs hän? Entäs Hilma?
SIPI. Häntä en ole konsana rakastanut niinkuin sinua.
SIIRI. Siis petit hänet ensin lupauksillasi ja sitte syyttä jätit?