ANTTI. Enhän minä toki sitä sano. Kiitollisiahan me siitä ollaan. Ja kyllähän minä ne koetan suorittaa, jahka Jumala paremmat ajat suo. Mutta minkäs sille tekee? Jos on vaikea pyytää, niin vaikeampaa se vielä on, jos pitää ilman kotiin palata ja taikina jää alustamatta, leipä paistamatta, perhe syömättä.
SIPI. Mitä sitä joutavia ruikuttaa ennen aikojaan. Siellähän niitä nyt oli maantiellä jauhokuormia jos kuinka monta. Kääntyy vaan Vallströmin rouvan puoleen, niin hän kyllä antaa. Tunteehan hän teidän asiat.
ANTTI. Tuntee. Mutta juuri sen tauttahan minä luulinkin, että…
SIPI. Että mitä niin?
ANTTI. Että minun… että meidän sopi hädässämme kääntyä ensin teidän puoleenne, — että te olisitte meitä lähempänä.
SIPI. Kukin on itseään lähimpänä — hädässä varsinkin. Ja niin olen nyt minäkin.
ANTTI (kotvan äänettömyyden perästä, pontevasti). Jassoo, niin… no. Pitänee kai mun sitte, jos se sillä lailla on… Sillä enhän minä mitä vaatia voi, mutta…
SIPI. Ja enhän minäkään voi kaikkia iäksi päiviksi niskoilleni ottaa ja itse rappiolle joutua.
ANTTI. Kaikkiako meitä? Vai sitä te pelkäätte?
SIPI. En minä mitään pelkää.