ANTTI. Senkinkö tautta ehkä se on tuo tämä käänne Hilmaa kohtaan tapahtunut?
SIPI. Mikä käänne? Ei mitään ole tapahtunut. Mitä sitä minua joutavilla suututtaa.
ANTTI. Ei — on. Kyllä minä… kyllä me… Ja Hilma varsinkin sen tuntee. Houraillutkin hän on siitä monta kertaa taudissaan. — Ettehän ole sen koommin kertaakaan käynyt meillä hänen sairautensa aikana.
SIPI. Enhän minä ole tästä päässyt missään käymään. Tietäähän sen jokainen.
ANTTI. Eipä siitä mitä! Vaan nyt. Olkoon me kaikki muut ja nuo meidän väliset asiamme sinään! Enhän minä niistä mitä… Yhtä vähän kuin minä mitään teiltä ilmaiseksi kerjäämään tulin. Vaan' Hilma! Jospa nyt edes häntä olisitte tullut muistaneeksi — yhtään.
SIPI. No? Mitäs minä voin? Sanoohan itse? Olenkos minä mikä Jumala, että voin hänet siellä käynnilläni terveeksi tehdä? Hä?
ANTTI. Eipä suinkaan, eipä suinkaan.
SIPI. Mitä sitä sitte mahdottomia vaatiikaan? — Tahi että minä tyhjästä mitä voisin luoda, kun ei ole mitä antaa.
ANTTI. Sillehän tietysti ei kukaan mitä mahda. Ja eihän mahdottomia kukaan mitä vaadi. Mutta kun nyt kerran Hilmasta puhe tuli, niin pitää minun isänä tästä asiasta sanoa suuni puhtaaksi, että olisi sitä häntä kohtaan ainakin saanut toisella lailla käyttäytyä.
SIPI. Kuulkaas, Antti! Tuo on jo melkein liikaa. Minä en sitä suvaitse.