ANTTI. Sitähän se on, että suora totuus usein liiaksi kirvelee. — Vai ettekö sitte enää pidä häntä, Hilmaa, minään itsenne suhteen? Siltä se ainakin näyttää.
SIPI. Minä vaan en ymmärrä, mitä varten Antti nyt turhaan riitaa hankkii.
ANTTI. Riitaako? Ei suinkaan. Minä tahtoisin vaan tietää, Hilman tähden varsinkin, mitenkä ne asiat nyt oikeastaan seisovat.
SIPI. Joko maar' tahdotte minua siitäkin syyttää, että ne ovat hänen sairautensa tähden lykkäytyneet?
ANTTI. Eipä toki, jos se vaan lykkäytymistä on. Mutta kun sen muutkin huomaavat, että tämä teiltä on peräytymistä ja purkamista, niin selvyyshän siinä sitte olisi paras kummallekin tietää.
SIPI. Siltäpä se näyttää kuin purkaminen paras olisikin, konsa tästä vaan tämmöisiä rettelöitä syntyy. Eikähän niitä kukaan yht'mittaa siedä.
ANTTI. Sietämättömintäpä se lienee ollut Hilma raukalle tuo tämmöinen menettely, se kun hänet jo on tautivuoteelle saanut ja ehkä vielä hautaankin viepi.
SIPI. Ei, mut, Antti! (Lyö nyrkkinsä pöytään.) Sen minä jo sanoin, ett'en minä tuota kärsi. Olenkos minä mikään rosvo ja ihmismurhaaja, hä? Vahinko, ett'ei sitä kukaan kuullut, niin minä olisin näyttänyt, mitenkä sitä kunniallisia ihmisiä loukataan. Ja nyt — tämän jälkeen — minä en tahdo enää olla teidän kanssanne missään tekemisissä. En teidän enkä Hilman. Sekö on kiitos kaikesta, mitä olen tehnyt?! Lopun teen sekä meidän asioistamme että välistämme tyttönne kanssa.
ANTTI. No. Olihan se nyt ainakin selvään sanottu, että kyllä ymmärrän, mitä olette aikonut tehdä.
SIPI. Vaikkapa olisin! — Mutta ell'en olisikaan aikonut, niin olette nyt minut pakottanut siihen. (Ottaa esille lompakkonsa.)