TAHVO (tuvan ikkunasta). Mikä täällä on?…
ANNI. Isä! Hyvä isä! Voi mikä tuli.
VILLE (kuuntelee perältä tuvan nurkan takaa).
KUSTAAVA. Ei mikään, ei mikään. Käy sinä maata vaan. Asariashan se vaan oli Annin luona aitassa. Ja tyttö tässä suotta aikojaan huudollaan herätti koko talon.
TAHVO. Anni! — — Lapseni!
ANNI. Voi tätä häpeätä, tätä häpeätä!
KUSTAAVA (lohdutellen Annia). Mitä sinä nyt joutavia, kultaseni, hätäilet? Eihän tässä mitä häpeätä ole. Tapahtuuhan sellaista maailmassa jos miten usein.
TAHVO (tulee tuvasta).
ANNI (heittäytyy Tahvon kaulaan). Isä kulta! Syytön minä olen. Elkää uskoko minusta mitään pahaa! En saanut unta — läksin vähän kaivolle — sillä aikaa oli hän (osottaa Asariasta) tietämättäni mennyt aittaani — äiti kävi panemassa oven kiinni — palasin takaisin — ai'oin ruveta maata — pelästyin — huusin. — Minä olen syytön, minä olen syytön! Uskokaa minua!
TAHVO. No, no! Tyynny, lapseni, tyynny!