ALEKSEI (ikäänkuin houraillen). Lääkettä?! Miks lääkettä nyt enää? Rauha mulle — se totta on — ja rauha ikuinen on tarpeen. Kuollahan mun täytyy? Niinhän? Siis antakaa mun kuollakin! Vai ei? Mun vielä elää täytyy? Tiedän, tiedän. Tää ilonäytelmä ei ole aivan lopussa vielä. Katso: uhriteuras ei ole kuollut vielä! Kas, se elää! Sen tautta mestattavaks vietävä se on. Kas, tuossa pää jo lyödään poikki! Se tsaarin käsky on! Se tsaarin käsky! — Nyt verisenä tuossa vierähti se jalkojenne juureen! Nyt sen ruumis viimeisen kerran nytkähti! — Hss! Kuulkaa! — Ettekö kuule? Tuolla kolkutetaan! Niin, siellä rakennetaan lavaa — siellä nyt rakennetaan lavaa… mulle, mulle…
(Hyrskähtää itkuun.)
SHAFIROV.
Tsarevitsh, rauhoitu! Sa hourailet!
Käsissä tsaarin elämäs' on vielä.
Rukoile armahdusta häneltä!
Hän kohta luokses' saapuu.
ALEKSEI (hetkisen kuluttua tyynemmin). Jumalan käsissä elämäni nyt on. Sieluin Hänelle kohta heitän. Armoa rukoilen Hältä yksin. — Käskekää mun luokseni nyt rippi-isä Jakov!
SHAFIROV. Hän ammoin on jo pyytänyt sinulle pitkää ikää toivottamaan.
ALEKSEI (tehden ristinmerkin). Hänelle taivaan rauha! Kuollut siis jo ennen minua? Siis mestattu?! — — (Vilkkaammin) Ja Afrosinja? Entäs hän? Hän myös jo, vai…?
SHAFIROV.
On tsaari armahtanut hänet!
Ei syytä häntä vastaan tavattu.
Päinvastoin kehoittanut sua oli
Italiasta kotiin palaamaan.
ALEKSEI (hellästi). Niin, Afrosinjushkani! Syytön on hän. Sanoinhan sen. Ei pahaa kellekään vähintäkään hän koskaan ole suonut, ei koskaan tehnyt. Hänen hyvyydestään ja rakkaudestaan näin onkin taivas nyt häntä palkinnut. Ja palkitkoon viel' edespäinkin, sillä paljon, paljon minua, kurjaa, on hän rakastanut.
Tsaari, Menshikov, Tolstoi ja lääkäri (tulevat.
Viimeksimainitulla on hopeainen kansiniekka
lasi kädessä).
TSAARI. Sa olet heikko, sairas? Minut luokses viel' olet pyytänyt?