ALEKSEI. Niin, isä-tsaari, ja kiitos, että tulit.
(Nousee ylös vuoteestaan.)
TSAARI.
Makaa! Makaa!
ALEKSEI. Ei, anna, anna… (Vaipuu maahan ja syleilee tsaarin jalkoja.) Sua kiittää tahdoin ma kaikesta, mit' olet mulle tehnyt, ja sulta pyytää anteeks kaikesta, mit' olen minä sulle tehnyt. — Niin, ma olen sairas, kovin heikko. Kohta jo kuolen. Minun täytyy kuolla. Kuolla ma tahdonkin. Ma olen syyllinen edessä Jumalan ja sinun eessäs. Sen tunnustan, ja tiedän, että Hän, Isäni taivaassa, kyll' anteeks' antaa ja armahtaa, vaikk'en sit' ansaitsekaan. Mut sinä, isä, annatko myös sinä minulle rikokseni kaikki anteeks? Voin sitte kuolla rauhassa… jos annat? Annathan, isä? Sano!
TSAARI (pyyhkien kyyneleitään).
Nouse! Nouse!
ALEKSEI. Ja vielä sua, isä, kiittää tahdoin, ett' Afrosinjan olet armahtanut. Mä hänt' en enää nähdä saa. Suo viedä hänelle viime tervehdykseni, jäähyväiseni viimeinen ja kiitos sydämein hellin. Hän, mun elämäni jolean juoksun säde suloisin, eläköön onnellisna aina, aina!
TSAARI (Rjumjantsoville).
On Afrosinja tänne laskettava.
RJUMJANTSOV (menee).
TSAARI (Alekseille).
Suon sulle armon hänet vielä nähdä.
ALEKSEI (suudellen isänsä kättä).
Oi, isä, isä!