AFROSINJA. Millä oikeudella vastuuseen vaadit mua? Sinäkö vain kanssain saisit haastaa?
BAHMEOTOV. Kavalata! Sa luulet, ett'en kuullut varsin hyvin kenenkä puolesta hän puheli ja mihin kohdistui tuo keskustelu?
AFROSINJA. No, jos sen kuulit, sun on monin verroin enemmän syytä minut jättää rauhaan ja — olla varuillasi!
BAHMEOTOV. Afrosinja! Tien haarass' seisot. Järkes' anna päättää, mihinkä sun on käännyttävä, koska sydämes noin on tyly sitä kohtaan, mi kuilun partaallakin sulle tarjoo kätensä pelastavan. Oikean tien valintaan on vielä aika.
ÄFROSINJA. Eipä puun varjo vaaksan vertaa siirtynyt viel' ole sijaltaan, niin uskot, että jo mielein olen muuttanut. Vaan kovin erehdyt luullessasi, että häilyn kuin tuolla maston kärjessä tuo viiri. Tien olen valinnut ma mielein mukaan, mua silt' et käännä sinä eikä kukaan.
(Poistuu nopeasti rantaa pitkin oikealle.)
BAHMEOTOV (katsoen hänen jälkeensä). Sa toivoit, että sinut tuonne (osoittaa kesäpalatsia kohti) ties vie kukkuloille kunnian. — Kenties! Mut varo, ett'ei päiväs pääty tuolla sisällä linnan, Nevan pohjoispuolia. — — — No, mull' on jäljellä viel' yksi tie. Ma toivon, se mun perillekin vie. — — Ah, tsaaritar!
(Asettuu asentoon kunniata tekemään.)
KATARINA (tulee oikealta; katsoo Bahmeotoviin tutkivasti). Mik' on sun, Jakov! Muotos mua kummastuttaa.
BAHMEOTOV. Suuri tsaaritar, niin äkkiarvaamatta ilmestyit eteeni.