KATARINA. Ethän ensi kertaa mua nyt näe. Jokin sua vaivaa. Ennen en ole koskaan nähnyt silmäsi noin hehkuvan ja poskes punottavan.
BAHMEOTOV (syrjään). Ma sanoisinko? — Pyytäisinkö häntä? — (Tsaarittarelle.) Syvälle, suuri tsaaritar, ain' näkee sun kirkas katsees. Alamaises huolet ei siltä huomaamatta konsaan jää. Vaan miksi minä huolellani tässä kävelys huvin häiritsisin nyt?!
KATARINA. Ei, kerro vain! Jos jollain sua auttaa ma voin, niin lisää iloa se mulle huviini tuottaa.
BAHMEOTOV. Tiedän kyllä hyvin, ett' yksi lausumasi sana vain iloksi suurimmaksi muuttais murheen.
KATARINA. No? Mikä on se? Tuntuu siltä, kuin sydäntäs lemmen suru jäytäis, vai?
BAHMEOTOV.
Ah, suuri tsaaritar!
KATARINA. Ma arvasin kai oikein? Mut jos siten nyt on laita, epäilen, tokko sanaa satakaan sinua auttaa voi. Sä tiedät kyllä: ei syki sydän mahtisanan mukaan, ei käskyä se toisen tottele.
BAHMEOTOV. Sa, suuri tsaaritar, voit pelastaa minulle lemmittyni. Tee se, tee se! Minulle käske hänet antaa! Kyllä sydänkin oppii tottumuksen lain.
KATARINA. Mua pyyntös huvittaa. No, sano sitte, ketä se koskee? No?
BAHMEOTOV.
Ei ylhäistä,
ei rikasta, vaan mulle kallihinta:
Vjasemskin muuatta maaorjaa vain.