KATARINA.
Nimeltään Afrosinja ehkä?
BAHMEOTOV.
Niin. —
Hänestä tiedät, suuri tsaaritar?
KATARINA.
Kyll' olen kuullut. Niinkuin marjamaito
sanovat kasvoiltansa olevan.
Se onko totta?
BAHMEOTOV.
Minusta: — on kyllä!
KATARINA.
Vai niin! On hyvä aisti sulla siis. —
No, mikä estää? Pelastaa, — sa sanoit?
BAHMEOTOV. Sit' älä enää, suuri tsaaritar, utele multa. Käske vain, ja suo ikäni kiitollisna palvella sinua siitä!
KATARINA. Uteliaaks minut tulinen intohimos, nuori mies, todella saa. Se mitä tietää? Kerro! Sanoissas naisen herkkä vaisto vaanii jotakin kilpailijaa. Ehk'en nytkään mä erehtynyt?
BAHMEOTOV. Kaikki tiedät sinä nyt, suuri tsaaritar.
KATARINA. En vielä kylliks' sinua auttaakseni.
BAHMEOTOV. Turhaan silloin apuusi olen vedonnut ma. Salli mun poistua.