KATARINA.
Ja sitte ruhtinaani?
MENSHIKOV. Lattialta tavattiin tunnotonna puolisonsa. Tsarevitsh taas, hän isä Jakovin kanss' oli nähty lähtevän.
KATARINA. Ja nyt, kuin on Charlotten laita?
MENSHIKOV. Tointumaan hän vihdoin oli saatu, mutta kovin on heikko. Vasemmassa kyljessään, kuin neulain, pistelevän valittaa.
KATARINA. Pitempi sairaus siis ehkä vielä, kuin suru meille hänen kuolemastaan?
MENSHIKOV. Sydämen kouristus, — niin lääkärit sanoivat, — hänestä jo kohtakin voi tehdä lopun.
KATARINA. Silloin vihdoin saisi poloinen poika rauhan.
MENSHIKOV.
Tsaaritar!
Kovinpa häntä säälit!
KATARINA. Lienemme jo kaikki saaneet kylliksi Charlotten tunteellisuudesta. Niin, tuskin kaipais hänt' enää tsaari edes, joka aina miniätänsä niin on hellinyt.
MENSHIKOV. On siihen hellyyteen vain yksi syy: parempaa pojanpoikaa toivonut hän on, kuin omans' on.