BAHMEOTOV. Ma parastani koetan, armollinen ruhtinas.
MENSHIKOV. No, siis. Jos, todella, vain niin on laita kuin luulet sa, en mitään sille voi, — on työsi mennyt hukkaan. Mut jos taas on niin, kuin minä uskon ja jos sinä todistaa voit sen, että kilpailijas sekaantunut on heidän liittohonsa, niin olet määräs saavuttanut silloin ja kaksin kerroin: arvon, kunnian ja palkinnon, min lupas tsaaritar. Sä ymmärrät?
BAHMEOTOV. Sun armos, mitä käsket mun tehdä siis?
MENSHIKOV. Kuin haukka, kaikkialle sä lennä, vaaniskele, kuulostele ja saalihin kun löydät, tieto mulle siit' oitis tuo. Sun rohkeutesi tähden ja toimehes sua yhä rohkaistaksein upseerin-olkaimet ma sulle hankin, ja tänään vielä. Toivon, ett'ei mun sinulta niitä tarvis ole riistää. Tää arvon ensi aste sinut vieköön ylemmä arvoon, vaan ei hirsipuuhun!
BAHMEOTOV.
Sua kiitän, armollinen ruhtinas.
Uskollisuuttain luottamukses koskaan
ei häpeähän saapa oo.
MENSHIKOV.
Saat mennä.
BAHMEOTOV (poistuu).
MENSHIKOV (jää mietteisiinsä seisomaan keskelle huonetta.) Oi, valta, valta! Mailman valtiaana ylimmän istuimella istut sinä. Tomuhun maahan edessäsi vaipuu niin kauneus, kuin oikeus ja totuus ja kaikki. Sua köyhä, alhainen vaikk' kyllä halveksuu ja vihaa, siltä sinulle kumartaa ja omistaa sun tahtoo; sua ylhäinen ja rikas, omaten sinut, luovuttaa ei tahdo, vaan hellii, hyväilee, kuin helmalastaan, sit' yhä vielä kasvattaa vain tahtoo, kuin saitur' aina, tuhatkertaiseksi. — Siis, Katarina Aleksejevna, on sullakin jo liian vähän valtaa. Mut tuonpa ajatukses salaisen sikiön keskoisena ilmi saatoin! Oot nerokas ja viekas. Onni sua myös suosii. Toivos toteutuu — kenties'. Kentiesi — ei. Ja silloin, — kuka silloin perivä Pietarin on vallan, kuka Venäjän valtaistuimelle nousee? Jos taivas suo, se, jok' on viekkaamp' vielä: sun nöyrin palvelijas — Menshikov.
(Poistuu nopeasti.)
V kuvaelma.