(Vasemmalta tulevat Vjasemski, Dolgoruki,
veljekset Naryshkin ja Lopuhin.)
DOLGORUKI. Jo riittää, ystäväni! Jos näin jatkatte, niin tsarevitsh tullessaan jo tapaa jok'ikisen sorkan penkin alta.
KIKIN. Tavatkoon, ruhtinas Vasili Vladimirovitsh, tavatkoon! Siellähän hän on usein itsekin loikonut meidän vieressämme.
LOPUHIN. Vaan asiamme se ei nyt enää jouda penkin alle.
GLJEBOV. Ei, Abraham Feodorovitsh, ei. Se on totta. — (Kikinille.) Sinä, Sasha, mene nyt ja pane kotvaksi aikaa maata! Pienen levon olet jo kyllä vaivoistasi ansainnut.
VJASEMSKI. Niin, tule, ystäväni, tule, — minun vuoteeseni!
KIKIN. Maatako, setä Nikifor Kondratjevitsh? No, mennään! Maata minä lähden mielelläni, mutta vähäksi aikaa. Se ei haittaa, ei se haittaa, setä Nikifor Kondratjevitsh, ei ollenkaan. Mennään, mennään!
VJASEMSKI (saattaa Kikinin sisään).
LOPUHIN. Niin on, kuin sanoin, ruhtinaat, bojaarit. Ei jouda asiamme penkin alle! Jo riittää tätä menoa! Näät, talot, kylätkin kokonaiset autioiksi näin käyvät, miehemme kun meiltä viedään ja veroja vain niskoillemme pannaan. Ja mitä varten? Kaupunkien uutten ja laivain rakennuksiin. Niinkuin niittä ei yhtä hyvin toimeen tultais nyt, kuin ennenkin.
DOLGORUKI. Niin. Vaan ei siinä kylliks', ett' omaisuutemme, — jo kunniakin otetaan meiltä. Lapsia bojaarein matruuseiks, sotamiehiks kirjoitetaan ja meidän rinnallemme kaartiin nousee upseereiks penikoita alhaisten. Se liikaa jo, bojaarit, on!