MENSHIKOV. On Bahmeotov täällä. Kirjees viedä perille voisi oitis hän…
TSAARI (ikäänkuin itsekseen). Jo kauan oon epäröinyt, kauan odottanut ja kauan toivonut. Niin, yksi poika on mulla vain. Ei varaa oisi mulla hukata häntä. Köyhä olen mä. Mut kohta, tänään ehkä vielä, rikas jo olla voin ma. Ratkaiskoon siis taivas!
NARRI (kääpiö, — kurkistaa ovesta vasemmalta). Isä Pietari! Isä Pietari! Aika on tullut. Päätä vain kaivataan. Tarkoitan sinua — valtakunnan päätä.
TSAARI. Aa, vai sinä! Tulit parahiksi, päätön houkko. Pidä siis seuraa ruhtinaalle, kunnes palaan.
(Menee vasemmalle.)
NARRI (tsaarin jälkeen). Kiitoksia, Teidän Majesteettinne. Se sattui ihan naulan päähän. Annan panna pääni poikki, että se päätös oli yhtä oikea, kuin armollinen, sillä siihen toimeen ei suinkaan päätä tarvita. (Kumartaen Menshikoville.) Nöyrin palvelijanne, ruhtinas!
MENSHIKOV (kävelee edestakaisin nopein askelin). Mene! En tarvitse sinua.
NARRI (kävellä sipsuttaa Menshikovin rinnalla). Suokaa anteeksi, teidän armonne, mutta minä tarvitsen teitä. Sillä Hänen Majesteettinsa käski, niinkuin teidän ruhtinaalliset korvanne suvaitsivat kuulla, minun pitämään teidän ylhäiselle armollenne minun alhaisen arvoni mukaista seuraa. Minun täytyy siis totella, vaikka se vastenmielistä onkin, — mi-mi-mi-nulle luonnollisesti. Ja teidän täytyy kuin täytyykin odottaa, vaikka se ei mieluista olekaan, — mi-mi-minulle luonnollisesti. — Mutta istukaahan toki, teidän armonne! Kuinka teidän armonne käy, jos te noin armottomasti käytte. Huh! Minä en jaksa enää. Minä istun tähän (istuutuu tsaarin paikalle pöydän ääreen) omalle paikalleni ja istukaa te, teidän armonne, tuohon (osoittaa hänelle tuolia) omalle paikallenne. Pyydän nöyrimmästi!
MEMSHIKOV (ei ole kuulevinaan, vaan kävelee kävelemistään).
NARRI. Vai ei se passaa? Mutta, nähkääs, te saatte odottaa kauan… kauan, ennenkuin, nimittäin, pääsette tälle minun paikalleni istumaan. Sitä taas, mitä nyt ette tahtoisi odottaa, sitä ei teidän tarvitse kauan odottaa. Ei tuuman vertaakaan aikaa enää. Antakaa siis noiden tuumainne marssia matkoihinsa ja istukaa tähän minun kanssani tuumimaan… Vai ei sittenkään?! — — Jaa jaa! Tämä on ylen tärkeä hetki, setä Aleksanteri Danilovitsh, — minulle, teille ja tsaarille. Tsaarittaren jätämme tällä hetkellä syrjään. Sillä nyt syntyy ihminen, — jaa-a — ihminen. Vaan mikä on ihminen, setä hyvä? Vastaus: ihminen on ruoho, joka tänäpänä kukoistaa, vaan huomenna lakastuu ja pätsiin heitetään. Niin sitä tosin luultiin ennen muinoin, — minun nuoruuteni aikaan, — kuningas Taavetin hovissa, mutta nyt, tähän aikaan ja tässä hovissa, on yksi, joka arvelee, että ihminen on pölkky, joka taivaasta tipahtaa toisen ihmisen tien poikki, ett'ei hän pääse vapaasti, omin valloin, eteenpäin kulkemaan. Ajatteleppa, että tuossa, esimerkiksi, marssii mies ja miettii, että niin ja niin on minun marssittava, että pääsen tuon pöydän ääreen istumaan, vaan juuri kuin hän marssii ja miettii, niin tipahtaakin taivaasta pikkarainen pölkky tielle ihan hänen nokkansa eteen.