(Vetää Afrosinjan luokseen, istuutuen penkille.)
AFROSINJA (jääden seisomaan).
Oi, laske! Päästä! Miksi tätä haastat?
BAHMEOTOV. Miks'?! — Afrosinja, muistathan, kun sinut tilalla Vjasemskin ma, vuosi sitten, näin ensi kerran? Silloin sinuun jo sydämein kiintyi. Aika, joka siitä on kulunut, on vahvistanut vain mun kiintymystäin. Sillä siitä saakka oon mielessäni päivin pystytellyt, öin unelmoinut sitä majaa pientä, min lieden ääressä sä liekkuisit mun lemmittynäni. Ja kun sä tänne nyt saavuit, kun sun jälleen nähdä sain, minussa heräs kirkkahana toivo, ett' ehkä toteutuu jo kohtakin tuo unelmani, että sinut, sinut saan ikiomakseni, Afrosinja.
AFROSINJA (katsottuaan häntä kotvasen silmiin, tempaa irti kätensä). Noin turhaan haaveksit. Sä tiedäthän, ett' olen toisen.
BAHMEOTOV (nousten paikaltaan).
Toisen?
AFROSINJA.
Niin. Nikifor
Kondratjevitshin vallass' olen.
BAHMEOTOV.
Mutta
minäpä tahdon vapauttaa sinut.
Vapaaksi sinut hältä lunastan.
AFROSINJA. Kas, joko niin on paljon rikkautta ja voimaa sulla?
BAHMEOTOV. Sydämesi ensin kun olen voittanut, niin voimakas ja rikas olen kyllin. Tsaariin asti sun tähtes menen.
AFROSINJA.
Sinä — kersantti!