AFROSINJA. On, rakkanani! Suokoon taivas vain, ett' edes täällä rauhass' oleskella nyt saisimme. — (Kikinille) Kuin sillä aikaa poikain on nukkunut?
KIKIN.
Kuin helmass' Abrahamin.
Mua, lapsenhoitajataan, kaivannut
ei ole kertaakaan.
AFROSINJA. Siis kiitos! Nyt me oomme vuorostamme kotosalla.
ALEKSEI.
Niin, Sasha, mene vuorostas sa nyt
Neapelia ihaelemaan!
KIKIN. Äh, kunpa haihtuis siitä kolkko kaiho! Mut venäläinen ain' on venäläinen ja siksi jää, hän joutukoonpa mihin maailman ääriin tahaan. Olkoon vain Neapel' ihana, mut Venäjällä on ihanampaa viina sittenkin, kuin Italian rypäleiden neste. Maistapas tätä vettä! (Kaataa viiniä lasiin ja juo.) Tuhat kertaa on makeampaa musta leipämmekin, kuin ikuiset maan tämän makaroonit. Äh, jospa aimo viinakulauksen taas sais ja kelpo leipäkyörän poskeen!
(Menee perälle.)
ALEKSEI. Todella ikävöi hän, Sasha parka! Sen käsitän. Hän yksin aivan on. Ei niinkuin minä. Mulla olet sinä. Sa, Afrosinja, olet kaikki mulle. (Vie hänet rinnalleen istumaan sohvaan.) Sa olet minun maailmani — sinä ja pikku poikasemme. Täällä olen sen valtakunnan, jossa valtias ma olla voin, nyt löytänyt. Näin minä kykenen hallitsemaan, sillä täällä vain rauha vallitsee ja sota täältä maanpakoon ajettu on ainiaaksi. Aseita tääll' ei tarvita, ei täällä tapella, vert' ei vuodateta, ketään ei pakoiteta, omaatuntoa kenenkään loukata ei, oikeutta kenenkään sorreta ei. Rakkauden tää valtakunta on. On rakkaus sisällys aina ajatustemme. Ja vapahasti vain on syntynyt sovintokirjamme tää ihana, lakimme loukkaamaton laadittu. Sinetti pyhä siihen suudelmalla on sulavalla painettu ja meidän nimemme kultakirjaimilla ovat sen alle lemmettäret sisätysten ikuiseks vahvikkeeksi kutoneet. — Yks vain on vielä mulla toivomus: oi, jospa jatkuis kuolemaamme asti näin rakkautemme retki! Jospa se joluisi hiljaa näin, kuin tyyni joki välitse kukkarantain, päilyessä kesäisen päivän sinitaivahalta, livertäessä lintuin lehtoloissa! Oi, eikö totta, Afrosinjushkani, ei silloin meidän surku saapua lopulta ikionnen valtameren rajattomille rantamille oisi?!
AFROSINJA. Ihana kyllä haave, armahain, mut pian haihtuvainen on se vain.
ALEKSEI.
Miks', omani? Ei saa se sitä olla.
Se meidän toteuttaa täytyy. Vaiko
jo jotain aavistat, taas pahaa tiedät?
AFROSINJA. Ei tyyntä tuot' oo meille taivas suonut. Vaellus tää kun päättynyt on vihdoin, — niin onnellinen, vaikka onnetonkin, — jo toimet toiset sua kotiin kaipaa. Sielt' ystävies' äänen kuulen jo, jo näen laajenevan heidän luvun, kapina leimahtaa jo ilmituleen, ei aikaakaan — on tsaari tieltä poissa ja hallitsijaks' itsevaltiaaksi oot julistettu sinä — Aleksei! Ja silloin siellä rakentamaan sinä käyt sitä rakkauden valtakuntaa, jot' uneksit nyt täällä. Näet, siellä pysyä voi se pystyssä, ei täällä. Kun siellä maahas palautat rauhan ja mielet tyynnytät, niin kiitollisna käsillään sitte sua kantavat alati alamaises. Tyytymyksen kovalla kivijalalla kun seisoo näin valtakuntas, järkyttää ei mikään voi valta sitä. Silloin myöskään mikään ei voima järkyttää voi lempeämme. Kun tsaariks' olet noussut, Aleksei, ja puolisonas rinnallas ma seison, niin silloin vasta varmat olla voimme ett' eroittamaan meit' ei maailmassa kykene enää muu, kuin kuolo yksin!