DAUN. Siks hallitsijani mä käskyn mukaan, ilman suostumusta tsarevitshin nyt Teidät laskin tänne. Hän kohta palaa. Vartokaamme kotva.
TOLSTOI. Mä kiitän, kreivi hyvä. Kerran kun näin pitkälle on päästy, niin — sen toivon — nyt hänen kanssaan kyllä toimeen tullaan.
DAUN.
Tuoss' ovatkin.
ALEKSEI ja AFROSINJA (— nyt naisen pukuun puettuna — tulevat ja seisattuvat hämmästyneinä ovelle).
ALEKSEI (Tolstoille, tylysti.) Jo täällä? — —. Tahtoani siis vastoin?! — —
TOLSTOI.
Tsaarin käskystä, tsarevitsh.
Mun omakätisesti tämä kirje
Sinulle annettava oli.
(Antaa kirjeen.)
ALEKSEI (ottaa sen, lukee ja antaa sitte Afrosinjalle). Minä kreiville äsken vastaukseni jo annoin. Ehkä tunnet jo sen? Sama se nytkin on: en palaja.
TOLSTOI. Tsarevitsh, et silloin vielä tsaarin kirjettä sa ollut lukenut. Mut nyt jo tiedät sä hänen mielensä. On vieläkin, kaikesta huolimatta, suopea hän sua kohtaan. Sulle ojentaa kätensä hän ja isän sylin avaa sinulle kerran vieläkin. Hän toivoo siis, että muuttava on mielensä nyt hänen poikansa ja täyttävä myös hänen toivonsa. Ja senpä tähden minäkin tohdin toivoa, tsarevitsh, sun että vastaukses sittenkin nyt toinen on, kuin taannoin.
ALEKSEI. Leppeistä sanoista noista isäni mä äänen jyrinän kuulen jo, jo näen hänen vihansa välähdykset, jopa hänen kätensä rautakouristuksen tunnen ja edessäni ammoittaa jo tuossa sylinsä avoimena hautana. Siihenkö tahdot minun syöksymään? Ei, elää tahdon vielä, kunnes mulle elämä suotu on. Ja elämällein tääll' olen keisarilta turvan saanut; tääll' elää tahdon, tänne minä jään. Se muuttumaton vastauksein on.