TOLSTOI. Otollinen on hetki nyt, tsarevitsh. Sinulle tsaari armon tarjoo, vaikka sun liittolaistes murhan-aikeet ilmi ovatkin tulleet. Armon sittenkin hän tarjoo, vaikka lupauksillasi sä hänet petit sekä loukkasit paollas maasta pois. Ja jos nyt palaat, rankaisematta sinut jättää hän; jos et, niin ainiaaksi sinut kiroo ja kavaltajaks julistaa. Ja silloin sä tiedä, ett'ei käyttämättä jätä hän mitään keinoja sua vangitakseen. Niin, asevoimin sinut täältä noutaa. On sotajoukot sitä varten valmiit, Italiahan tsaari itse saapuu. Valitse siis, mi sulle suotuisampi!
AFROSINJA (Alekseille).
Siis kaikk' on ilmi!
ALEKSEI.
Afrosinjushkani!
Sun neuvos?
AFROSINJA.
Armon kerran jos suo tsaari,
niin palaa, palatkaamme tietysti!
Mut yhdessä, — ei muuten!
ALEKSEI. Kultaseni! Ei muuten! — — Hyvä. No. Me suostumme Mut niin, ett' yhdessä me saamme olla, ma, Afrosinjani ja lapsein, kaikki. Vain sillä ehdolla. Muut' emme pyydä, kuin että saamme kaikki yhdessä asua maalla jossakin ja että ei meitä eroiteta koskaan, koskaan.
TOLSTOI. Se seikka tsaarin ratkaistava on, ei mun. Ja käsky sitä paitsi mulla tsarevitshin vain kanss' on neuvotella tääll', — eikä muiden. (Afrosinjalle). Siksi aikaa siis sun, Afrosinja, pyydän poistumaan.
AFROSINJA (toivottomana Tolstoille).
Eroittaa meitä tahdotteko? Oi!
Sit' elkää tehkö, ette tehdä saa!
(Alekseille.)
Sa ethän salli sitä, armahani?!
Oi, ethän, ethän?!!
ALEKSEI.
Kultasein! En koskaan!
(Toistoille huutaen).
En koskaan! Kuuletko?! En koskaan, — koskaan!
Me ennen kuolemme, kuin eroamme.
(Lapsen itkua oikealta.)
TOLSTOI.
Lapsenne itkee, kuulkaa!