JANNE: No, ei ihan kuitenkaan. (Vilkaisee Miiliin.) Saattaahan se olla vähän niinkuin toista, vaimoväki, luonnoltaan, ja ajan tullen tarvis sitäkin.
MIILI: Kyllä se on totta, — täytyy se minunkin sanoa, että "Vihuri" on hevosekseen harvinaisen älykäs eläin. Minunkin ääneni se jo etäältä tuntee ja paikalla hirnahtaa, kun sille vihellän.
JANNE: Kuuletkos, äiti?!
JUSTIINA: Tietää, näen mä, kuka sen isännän kaurapussin täyttää, heh-heh-heh!
MIILI: Niin ettei taitaisi olla vieraan hyvä ruveta sitä laitumilleen viemään.
JANNE: No, se on varma, että kyllä se sen aika potkulla luotaan käännyttäisi, kun vain oman väen äänen kuulee. — Ja, voi sun juutas, kuinka kaunis se on! Kaikki siinä on ensimäistä sorttia. Kuulkaahan: tämän laulunkin olen sille tekaissut! Se on "Vihurin laula".
(Laulaa laulun N:o 4.)
Vihurini, Vihurini, pohjan tuuli,
Silmässä päivän kilo,
Norja sen niska, herkkä huuli,
Ohjissa olla ilo.
Vihurini, Vihurini, orhi oiva,
Siloinen silkkipinta,
Solakka selkä, lanne loiva,
Tuhansissa sillä hinta.
Vihurini, Vihurini, tuuli tuima,
Voimakas, viisas hepo,
Joutuisa juosten, vauhti huima,
Seistessä lempee lepo.