JANNE: Nehän ovat jo niin loppuun kuluneet.
JUSTIINA (Kuin äsken): Vai loppuun kuluneet?!
JANNE: Eikö sinustakin, Miili?
MIILI (Kainosti, leppeästi): Ei-kä. Ei minusta…
JUSTIINA: Siinä sen näet. Koettakaahan vielä! Eikö tuo vanha herttainen sydämen laulu nytkin kaikuisi kauniimmalta, kuin äskeinen kevytmielinen rallatuksesi?!
JANNE: Ihanko totta?!
MIILI: Miksikä — ei. Kun ei Janne tahdo —
JUSTIINA (Pahastuen): No, kun ette sen vertaa tahdo mielikseni tehdä, niin olkaa ilman! (Aikoo mennä sisään.)
JANNE (Pidättäen äitiään): No, nyt on pentele! Kaikkihan tässä pillastuvat! Mitä te nyt noin, äiti?! Eihän tässä jäniksen selässä olla. Lauletaanhan me, jahka saamme äänemme vireeseen. (Kakistelee kurkkuaan.)
JUSTIINA (Leppyen): Olisipa tuo jo hyvinkin aika teidän saada äänenne vireeseen!