JUSTIINA: Vai ei muuta? Ne hän minulta kyllä jo sai ennenkuin sinä tänne tulitkaan. Se tyttö, näet, onkin semmoinen, ettei se turhista välitä. Milloinkahan vain sinä, poikaseni, opit hänelle oikean arvon antamaan?
JANNE: Koht'sillään, äiti, jahka tästä vähän vanhenen.
JUSTIINA: Ja viisastut, näsäviisas hulivili! Mutta jopa tuota pitäisi parikymmenvuotiaalta voida hiukkasen vakavampaa luontoa vaatia.
JANNE: Voipa voi. Ja ehkä sitä antaakin on, kun oikein kovalle ottaa ja talo tarvitsee.
JUSTIINA: Kyllä se jo, talo, oikein todella sinulta sitä tarvitsee, — siinä sinä ihan kipeimpään kohtaan osasit. Eikä vain vakavampaa luontoa, vaan myös aisoihinsa asettunutta perheellistä isäntää — vankemmalta näyttääkseen sekä oman itsensä että muittenkin vuoksi.
JANNE: Kah! Mistäpä se tämmöinen aituri mielestänne sitte sen perheen sieppaa, jos se asia vain siinä on. Tiedättehän sen, äiti, omasta kokemuksestanne, ettei se taivaasta tipahda.
JUSTIINA: No, ei sinun kanssasi enää voi vakavasti puhuakaan. Kaikki vain pilaksi käännät, vaikka minä ihan tosissani haastan. — Perheen alku sinulla kyllä on ihan lähettyviltä otettavissa, kun vain et vitkastele ilman aikojasi, — sen tiedät itsekin. Ja siitä vain tahdoin sinulle huomauttaa, kun siihen juuri tässä aihettakin sain.
JANNE (Leikkisästi): Mutta Herran pieksut! Johan se juttu on alustettu ja pytyssä nousemassa. Mitä siitä sitte joutavia intoilee?! Enpä totta toisen kerran ole vielä semmoista äitiä nähnyt, jonka niin tekisi mieli lapsenlapsia, kuin teidän.
JUSTIINA (Päivitellen): Voi, voi, sitä poikaa, mitä se haastaa! Ei sun kanssasi nyt tolkkua tule mitään.
JANNE (Puhkeaa yht'äkkiä, äitinsä edessä, äänekkäästi laulamaan laulua N:o 2, vaan katkaisee rutosti, kun kääntyy ja huomaa perällä NIKIN, joka sinne tallin puolelta on esiin hiipinyt): Keh, keh! Mustalainen!!