JANNE: Vuottakaahan — enhän minä! Sano nyt suoraan vain ja pelkäämättä: missä teidän leirinne on?
NIKI (Hyvin nopeasti): Tuolla, tuolla, maantien yläpuolia, alapuolella jokea, auringosta oikealle, varjosta vähän vasemmalle, — isännän puumerkkiä vain ei missään näkynyt.
JANNE: Vai niin! Se on siis korkean kruunun yhteistä syöttömaata, jossa kahleet kalisee ja hampaat suussa loksuttaa, ellei pää kokonaan jo hirressä riipu.
NIKI: Y… y… ymmärrän, herra vallesmanni. Minä siis puikin tieheni, koska ei talosta ole työtä antaa eikä edes suuhun pantavaa.
JANNE (Estäen häntä): Seis, seis! Ei tästä talosta niinkään livistetä lämpimittä. Pitäähän, todenperään, vieraan, olkoonpa hän vaikka mustalainen, tulla jollakin lailla kestityksi, ettei naapurille visukintuksi haukkuisi. Onhan teillä, äiti, siellä jälellä kaksi vatia rokkaa? Pannaan siihen joku leipäkyörä ja piimää lisäksi, niin voidaan pyytää nuo taivaan linnut ruualle vaikka tänne pihaan.
JUSTIINA (Puolikovaan Jannelle): Tokkohan tuosta nyt mitään hyvää koituu — sinun hyväsydämisyydestäsi, Janne?
JANNE (Samoin puolikovaan): Ka, mitäs pahaakaan?
JUSTIINA (Samoin): En noita suosi ollenkaan, mustalaisia, sen tiedät.
Ei ole niihin luottamista. Harvoin ne hyvän hyvällä palkitsevat.
Muutenkin…
JANNE (Samoin): Mitä turhia! (Nikille, joka sillä valin on uteliaasti silmäillyt ympärilleen.) Herrasväki on tervetullut! Emäntä pyytää osoittaa herrasväelle vieraanvaraisuutta kutsumalla herrasväen illalliselle.
NIKI (Syvään kumartaen): Kiitämme nöyrimmästi! Kiitämme nöyrimmästi!