JANNE: No, meneehän se mukiin. Ehkä teidän muutakin sakkianne sitte kuulla kelpaa. Tulkaa, ja joutuun!
NIKI (Iloisesti): Laadno — sanoo ryssä. (Justiinalle): Emäntä on hyvä vain ja kantaa vadit pöytään, mustalaisella on aina juhlapuku päällään. Olemme heti täällä! (Juoksee perälle, oikealle.)
JANNE (Pyörittäen äitiään): Ja minä hyppään sillä aikaa niemelle: pyydän kaikki nuoretkin tänne yhteiseen iloon. Eikö niin, äiti?
JUSTIINA (Harvakseen): En minä tätä iloasi ja hyvää tuultasi paheksu,
Janne, mutta se yksi asia vieläkin muistuu mieleeni.
JANNE: Ettäkö mikä, mamma?
JUSTIINA (Samoin kuin edellä): Se se viime syksyinen mustalaistyttö. Jos sekin on joukossa, niin ei se hyväksi ole, Janne. Miilinkin tähden, poikaseni. Se ihan kuin kummittelee sinulla vieläkin aivoissasi, — niin minusta näyttää. Ehkäpä Miili sittenkin on oikeassa.
JANNE (hieman ällistyy, on hetkisen vakava, ja alkaa sitte viheltää, katsellen rakennusten kattoja).
JUSTIINA: No? Mikset sinä siihen sano mitään?
JANNE (Repäisevästi): Sanon ja sanon heti: minä vietän sen mustalaistytön kanssa tässä häitä tuossa paikassa, jos se tänne tulee, — kyllä maar' se sitte lakkaa meidän aivoissamme kummittelemasta, vai?!
JUSTIINA (Hätkähtäen): Herran Kiesus! (Sylkäisee): Tpfyi sinuas!