JANNE (Jälleen leikkisästi): Ihan totta. Siitä on leikki kaukana, kun teistä tulee mustalaistytön anoppi!
JUSTIINA (Lähtee, pelokkaasti ja epäröiden tuon tuostakin vilkaisten
Janneen, astumaan sisään): Ihan minä… En minä todellakaan tiedä…
Tottako sinä? Vai leikkiä lasket?… Ihan minä jo pelkään sinua,
Janne…
JANNE: Olkaa jo joutavia! Menkää nyt vain ja laittakaa kaikki valmiiksi! Sittepähän nähdään, tuleeko pidoista häät vai hautajaiset.
JUSTIINA: Menenhän minä, menen. Vaan joudu sitte sinäkin takaisin!
(Menee sisään.)
JANNE (Huiskauttaa äidilleen kättään): Minä kyllä vieraista huolen pidän. (Aikoo rientää perälle, kun samassa MANJA tulee juosten oikealta ja pysähtyy, kuin naulattuna, teeskennellyn ujosti ja kiehtovana hänen eteensä. Molemmat seisovat kotvan, sanaakaan sanomatta, vastatusten, katsellen toisiaan silmiin.)
JANNE (Sanoo vihdoin äänenpainolla, josta kaikuu sekä kummastusta että ihastusta): Ooo-hoh!
MANJA (Ikäänkuin hämmentyen, kuiskaten): Minä tahdoin… Minä tulin…
Anteeksi, jos… Ehkä minä…
JANNE (Katselee häntä pitkään): Mutta siinähän on, toden perään…
MANJA: Manja, niin. Tunnet, muistat siis vielä?
JANNE: Minäkö?!… Mutta sinä?