MANJA: Muistan — hyvinkin. Sainhan sinulta suuren hopearahan — laulusta, jonka sinulle opetin.
JANNE: Senkö tähden siis vain?
MANJA: Kyllä — muutenkin. Ethän minulle mitään pahaa tehnyt ole.
JANNE: Ehkäpä olisit enemmän muistanut, jos olisin tehnyt. Sehän on teikäläisten tapa.
MANJA: Miks'et tehnyt? Kadutko?
JANNE: Kadun, Manja, todellakin. Suuret, mustat silmäsi ovat vainonneet minua, kuin helvetin kekäleet, lakkaamatta. Ellei olisi veljesi sinua niin vartioinut, niin kuka sen tietää, mitä olisi tapahtunut.
MANJA: Veljeni?
JANNE: Tuo Niki, niin. Hänkin vast'ikään kävi täällä.
MANJA: Ei hän veljeni ole.
JANNE: Kuinka? Eikö ole? Siksipä häntä syksyllä sanoit.