MANJA (Väistyen etemmäksi, kääntyen selin Janneen ja luoden taas kiemaillen katseensa maahan): Täytyi. (Kotvan äänettömyys.) Niin, minun täytyi. (Kääntyen yhtäkkiä Janneen päin.) Miks'et sinä silloin ottanut minua, sinä?
JANNE: Mitä sitä kysyt? Tiedäthän sen.
MANJA: Tämmöisen mustalaislikan, — phyh!
JANNE: Mitä sinä tarkoitat? Etkö sen enempää arvoa itsellesi anna? Minäpä vain en sillä lailla sinua kohdella tahtonut, vaikka mustalainenkin olet. En pienintäkään pahaa tehdä tahtonut, saatikka sitte kokonaan pilata. Vai oliko se sinusta pahasti tehty, häh?
MANJA: En minä tiedä. Kun minä rakastan, niin en minä ajattele mitään.
Et taitanut sitte kuitenkaan minua oikein rakastaa.
JANNE: Niinkö? Vai sillä lailla — ajattelematta — sinä sitte Nikille jouduit?!
MANJA (Tulisesti): Niin!! (Yht'äkkiä vienosti): Mutta kuule! Vieläkö sinä osaat sen laulun, jonka sinulle opetin?
JANNE: Kyl-lä. Mutta nyt on minulla toinen laulu, joka sopii sinulle paremmin. Sen tahdon sinulle laulaa. (Laulaa laulun N:o 7):
Olen uskonut, toivonut, lempinyt,
Kaikk' uhrannut lempeni tähden,
Sen edestä elää en empinyt
Ja kuoloonkin kernaasti lähden.
En ma luullut, että ois pettänyt
Oman armaansa parhain kulta,
Elon ihanin päivä jo että nyt
Näin sammuisi varhain multa.