Ja se sammuu, kuin syysilta ruskoton
Noilla synkillä sydänmailla.
Mit' on elo, kun ystäv' on uskoton,
Sydän tyhjänä, lempeä vailla?!
Semmoinen se oli. — Tiedätkös kelle se laulu on tehty?
MANJA: No? Kelle?
JANNE: "Uskottomalle."
JUSTIINA (Tulee portaikolle): Sinäkö täällä — vielä? — — Kah!!
JANNE: En kerinnyt vielä lähteä muita hakemaan, kun tänne jo yksi vieras tuli, — tämä tässä…!
MANJA (Juoksee Justiinaa vastaan, tahtoen häntä kädestä ottaa): Hyvää iltaa, hyvä emäntä! Kiitoksia, että tahdotte kestitä… kutsutitte…
JUSTIINA (Tyytymättömänä, väistellen): Noh, noh! Antaahan olla!
(Janneen päin): Vai tämä se on täällä sittenkin? Tunnenhan minä.
Olisivat saaneet olla pidot pitämättä, näen mä.
MANJA (Joutuu hämille ja vetäytyy syrjään): Lähden pois. Ei sitte tulla… kukaan.
JANNE (Ottaen Manjaa käsivarresta): Odotahan! Mitä tuossa! (Justiinalle): Kuulkaahan nyt ensin, äiti, ennenkuin tässä pidot pilaatte! Ei tämä nyt sen kummempi ole, kuin sen äskeisen Nikin vaimo, niinkuin meidän oloissamme sanottaisiin. Sen hän tässä juuri itse ilmoitti eikä teidän siis ole syytä pelätä paholaisen enää saunaa lämmittävän, — siitä kyllä Niki huolen pitää.