JUSTIINA (Epäillen katsellen Manjaa): Kukapa sen riettaan juoniin voi uskoa: tekeytyy milloin miksikin?! Eipä taida papinkirjaakaan olla muassa?
MANJA (Lehahtaen vihasta): On. Mutta ei sitä joka talossa näytetä, vaikka mustalaisiakin ollaan.
JANNE (Lepytellen): Maltahan! Maltahan! Manja!
JUSTIINA: Kas, kas! Onpas siinä pippuria!
MANJA (Syrjään, tyyntyen): On vielä turkkilaistakin, jos tarvitaan.
JANNE (Justiinalle): Mitä sitä nyt syyttä loukkaa! Ihmisiähän ne ovat, nekin. Ja tänne kutsumiamme päälle päätteeksi — vieraiksi. Aikansa ovat ja lähtevät maailmaa kiertämään taaskin, kun ovat saaneet vatsansa täyteen. Johan se oli päätetty, että kuunnellaan heidän lauluaan ja katsellaan heidän tanssiaan ja sillä hyvä. Tälläkin tässä (ottaa Manjaa käsipuolesta) on taitoa sekä kurkussa että varpaissa. Hän laulaa teille nyt kauneimman laulunsa sillä aikaa, kuin juoksen meidän joukkoamme hakemassa. Eikö niin?
JUSTIINA: Jopa nuo näkyvät tulevan hakemattasikin, — minkä taannoin ikkunasta huomasin.
JANNE: No, sitä parempi. — Laula sitte, Manja, meille molemmille. Lepytä äiti! Laula sydämeen! Ei hän ole niin ankara, kuin miltä näyttää.
JUSTIINA: Kuulen kai tuon sisäänkin… — tämän satakielen laulun. (Aikoo mennä, vaan palaa sanomaan Jannelle puolikovaan.) Vielä kerran sinulle sanon: ole varoillasi, Janne! (Menee sisään.)
JANNE (kohauttaa kummastellen vain olkapäitään).