JUSTIINA: No? Kuinka niin?
MIILI (on vaiti).
JUSTIINA: Mitä sinä sillä, Miili, tarkoitat?
MIILI (Vältellen): Eipä mitään… sen kummempaa. Ei nyt puhuta siitä.
JUSTIINA: Puhutaan, puhutaan! Ja puhu nyt suusi puhtaaksi vain, kun kerran puhuaksemme! — Sinäkö sitä sitte olet ruvennut lankoja hellittämään, vai?
MIILI: Minäkö?! Enkä, en. Miksikäs minä? Kuinkas minä?…
JUSTIINA: Mikäs sen maidon sitte on hapannuttanut? Ettäkö olisi jotakin Jannen puolelta…? Vaan johan hän on aikoja ollut niissä hommissa, että…
MIILI: … näyttää jo vähän siltä, kuin hän niihin hommiinsa vain aikailemaan jäisikin.
JUSTIINA: Joutavia sinä nyt niin luulet, Miili. Tiedänhän minä, kuinka hän on sinuun kiintynyt, vaikka hän muuten nuorekseen vielä — ja ehkäpä luonnoltaankin — on siinä asiassa vähän niinkuin saamattomaksi näyttäytynyt. Muuta siinä minun tietääkseni ei ole. Vai oletko sinä, Miiliseni, jotakin muuta hänessä huomannut? Sano! Istutaan tähän kiikkulaudalle! (Vetää Miiliä kädestä istumaan viereensä kiikkulaudalle.) Noin, — no?! Sano! Kerro! Mikä syy sinulla on niin ajatella?
MIILI: Mitäs minä?… Enhän minä… Ei minulla mitään erikoisempaa ole.