JUSTIINA: No, kun ei ole, niin mitä sitä syyttä sitte kummempia kuvitteleekaan.
MIILI: Voipa ehkä hänkin mielessään — niinkuin varmaan tekeekin — vielä kuvitella sitä viime syksyistä…
JUSTIINA: Vai sitä sinä?! No, nyt minä äkkäsin. Vai luulet sinä sen mustalaistyttöletukan niin hänen sydämensä vallanneen, että hän todenperään…
MIILI: Kukapa sen niin varmaan tietää?!
JUSTIINA: Tuommoinen jonnin joutava maankiertäjä, joka on päivän täällä, toisen siellä. Jos se saattoi silmillään hetkeksi pojan pään vähän pyörälle, niin se ei suinkaan sen enempää merkitse.
MIILI: Jokopahan sille sydämelle mitään mahtaa! Ei sille ole taidettu ihmisvoimin aitoja panna koskaan.
JUSTIINA: Olisin minä ainakin sitte sille pikinaamalle semmoisen ojan kaivanut, ettei se olisi päässyt siitä yli eikä ympäri — ei kissan kuppiakaan tähän taloon nuoleksimaan.
MIILI: Ettei vain Janne silloin olisi puolestaan yli harpannut ja perässä juossut — niine hyvineen!
JUSTIINA: No, jo minä nyt jotain kuulen! Vaikka itse olet tässä istunut ja nähnyt, että pojalla on vieläkin ymmärrystä enemmän päässä, kuin pitkissä koivissaan! Ole huoleti, Miili kulta! Vaikka Janne vielä nuori ja vallaton onkin, niin on sillä semmoisen hölyn pölyn takana kyllä vakavammat tuumansa. Tuon joutavan jutun takia ei sinulla ole vähintäkään syytä luulla, ettet sinä olisi kuitenkin pohjimmalla hänen sydämessään, — se on varma, se.
MIILI: Olisipa hän sitte, minusta nähden, jos se ihan niin olisi, välimmekin sillä pohjalla pitemmälle, jopa perillekin, vienyt.