JUSTIINA: Luuletko sinä, etten minä ainakin puolestani ole sitä mitä hartaimmin toivonut — joka suhteessa?!
MIILI: Enhän minä sitä epäillä saata — teidän puolestanne — varsinkin kun sen nyt ihan omasta suustannekin kuulen.
JUSTIINA: Niinkö jo sitte kuitenkin, että olet voinut, Miili, uskoa, että minä olisin tähän syypää ja olisin koettanut sitä vastaan vaikuttaa? Jo minä nyt kummia kuulen!
MIILI: Enhän minä sitä… Elkää nyt niin…!
JUSTIINA: Se asia kun on ihan päinvastoin. Hartain toivoni se on — oman, ainoan Jannenikin tähden. Pitäisihän, näetsen, sinun jo se tietää kaikesta, että minä kovin mielelläni sinut hänelle suon, kovin mielelläni sinut miniäkseni tahdon, ja etten, niinkuin jo sanoin, mitään sen parempaa toivo, kuin että asiasta tulisi tosi niin pian kuin suinkin.
MIILI (Painautuu, heltyen, Justiinan olkapäätä vastaan): Kyllähän minä… Tiedänhän minä: tehän olette aina ollut niin hyvä minua — orpotyttöä kohtaan. Kiittäähän minun vain teitä pitää kaikesta, kaikesta…
JUSTIINA: Elä nyt joutavia — tuolla lailla, Miili! Ei tässä nyt kiitoksista puhe ole. Sinä olet itse, sen sanon sinulle suoraan, niin herttainen tyttö, reipas, ahkera ja työhön pystyvä, jotta harvasta vieraasta palkkalaisestakaan talollemme niin suurta hyötyä olisi, kuin sinusta.
MIILI: Mitäs minä…? Enhän minä muuta, kuin vain kykyni mukaan tahdon velvollisuuteni täyttää teitä kohtaan, joka, kohtaloani säälien, minut tänne taloonne otitte.
JUSTIINA: Miili kulta! Kukapa ei sinua olisi säälinyt, kun neljättätoista käydessäsi täydeksi orvoksi maailmaan jäit. — Tiedäthän, kultaseni, — olenhan senkin sinulle usein kertonut, — että äitivainajasi oli minun paras lapsuuden toverini. Sen tautta, näet, olet minulle vielä monta vertaa rakkaampi. Ja sen tauttakin juuri niin halusti toivon sinua ainoan poikani vaimoksi, — tulen jättämään sinulle Suvantolan emännän paikan. Talon vanhana leskiemäntänä tyydyn sitte opettamaan teitä, nuoria, elämänne taipaleella, tulen iloitsemaan onnesta, jota teille toivotan, ja rukoilen, että surun kuormaa tulisi kannettavaksenne niin vähän kuin suinkin. — Niin, nuoria, reippaita ja terveitähän te olette vielä molemmat. Iloitkaa siis elämästä, niin kauan kuin se on sallittu! Kisailkaa ja laulakaa itsellenne iloksi, ratoksi meille muillekin! Heitä pois nyt sinäkin, Miili, kaikki tuhmat tuumat, musta mieli ja hapan naama! Laula minulle tuon äskeisen surullisen viisun sijaan joku iloinen, leikkisä laulu, joka saa sydämen sykähtelemään!
MIILI: No, saatanhan minä sen. Te saittekin tässä kuin loihtimalla mieleni taas muuttumaan — hauskemmalle päälle. (Laulaa laulun n:o 3: Melartin, "Kansanlauluja Käkisalmelta" n:o 18.)